Tästä päivästä tulee oikea sillisalaatti- ja urheilupäivä. Herätyksen jälkeen ei niin hyvälle maistuvalle aamulenkille, sillä ajattelin, että kävely hakemaan mopoa korjaamolta Hikkaduwasta korvaisi aamulenkin. Oma sisu ei antanut myöden, ja niin lähdin tutulle aamulenkille. Samalla muistin Colombosta ostamani lääkkeet Onnelan väelle, joten ei muuta kuin takaisin hakemaan unohtuneita lääkkeitä.
Onnelassa minua odotti ihme. Onnelan nuorirouva halusi osoittaa minulle edistymistään, ja nousi kuin nousikin seisomaan pyörätuolistaan, jossa hän oli istua nyyköttänyt edelliset kolme - neljä vuotta! Ihmeiden aika ei siis olekaan ohitse! Kiittelin kovasti emäntää hyvästä suorituksesta. Annoin lääkkeet käyttöohjeiden kera, ja lähdin tyytyväisenä matkaan.
Minua on alkanut arveluttaa tulevassa ylämäessä asustelevat koirat, joita on melko monta. Ne eivät jostakin syystä pidä ihonväristäni, koostani, en minäkään, hajustani, tavastani kävellä tai muusta seikasta hurtat ovat valmiina syömään ylimääräiset kilot keholtani. Siksipä turvallisuuttani ajatellen kerään kouraani kasan kiviä, joilla voisin käydä vastahyökkäykseen verenhimoisia petoja vastaan.
Tällä kertaa pedot olivat vetäytyneet puiden siimekseen sulattelemaan edellistä uhriaan. Minusta ne eivät kovin paljon tällä kertaa välittäneet, murahtivat varmuuden vuoksi kuin osoittaakseen olevansa vieläkin sotajalalla kanssani. Nakkasin kivet kourastani tien oheen ja jatkoin puuskuttaen matkaani rankkaan ylämäkeen. Tämä aamulenkki ei olisikaan mitenkään paha ilman tätä "nälkäläisten vastamäkeä", vai miten se nimi nyt meni siellä Kalannin suunnalla.
Mikä puuskuttaen tulee ylämäessä se helpottaa alamäessä! Hertsileijaa, minustahan tulee vielä aforismienkin luoja täällä Lankassa, jos olla saan ja terveyttä suodaan! Loppumatka sujuikin rattoisasti hyviä huomenia, good morningeja - ihmisille toistellessa, saaden osakseni kauniita, vai surkuttelevia hymyjä osakseni. Yhtä kaikki otan ne suosiollisesti vastaan hyvänsuopaisuutena. Olipahan sanahirviö, jota ei ainakaan tietokoneeni ymmärtänyt tällä kertaa soimata.
Yhä vieläkin tietyissä taloissa keräydytään katsomaan vaellustani joka aamu. En tiedä tulevatko he portinpieleen odottamaan iloista tervehdystäni, vai surkuttelemaan, että tuossa se alia, elefantti, taas menee jolkuttaa. Joka tapauksessa näistä taloista tulee aina vastaus joko sanallisesti, kikattaen tai ainakin hymyillen iloisesti. Olen siis se iloinen tai onnellinen, happy Buddha päivästä päivään. Onneksi ihmiset eivät tiedä vaikeuksistani, yksinäisyyden mukanaan tuomasta kaipuusta ja rankan aikataulun mukanaan tuomista paineista. Ei heidän toki tarvitse tietääkään. Pääasia lienee, että hyvää tuulta markkinoidaan raskaasti 128 kg:n painolla. Se on nyt minun painoni, enkä ole siitä yhtään onnellinen. Joka ilta päätän, että nyt kilot lähtevät, mutta seuraavana iltana huomaan toiveiden palanneen kaivoonsa. Merkillisen syvä tuo kaivo?
Palatessani lenkiltä minua odottaa uusi yllätys. Juuri kun olin tullut suihkusta, rautaportti avautuu, ja Lassana Rutika tulee pitkässä kauniissa mekossaan keinahdellen lapsikatraansa kanssa luokseni sanoen: "Girl has birthday today", ja kiikuttaa kädessään lautasellista herkkuja nautittavakseni. "Wellcome, thank you!" "How old, how many years girl is?" nostan viisi (paha) sormeani pystyyn helpottaakseni viestini perillemenoa. Saan samanlaisen eleen, mutta vain neljä sormea pystyssä, hathara (se on suomeksi neljä ja englanniksi four!). Näppärä likka nelivuotiaaksi. Varmaan oppinut yhtä ja toista vanhempien joka aamuisista tappeluista huolimatta.
En tarvitse välttämättä kelloa, sillä joka ikinen aamu klo 6.30 he aloittavat riidan, jonka päätteeksi jompikumpi riidan osapuolista lähtee pakosalle kiviä taakseen heitellen. Olisipa videonauhuri, niin saisin monet koomiset filmit riidoista ja varsinkin niiden päättymisistä. Välillä kylän naiset tulevat joukolla puolustamaan naista, ja ajavat äijänkäppyrän tiehensä.
"Stuthi, thank you, kiitos!" saan hämmästykseltäni sanotuksi. Lupasin tuoda riisiä ja Bon Boneja, mutta karkeista saankin kieltävän elekielisen vastauksen. Karkithan vievät lapselta hampaat, tulee reikiä. Tuhma setä! Älä osta karkkeja, vaan osta nukke, a doll! Ok! Tuon tarvittavat lahjukset, kun tulen Hikkaduwasta.
Syön hyvällä halulla Milk Ricet ja muut herkut aamiaiseksi. Kaikkia rasvassa keitettyjä munkkeja ja kanelipommeja en pysty minäkään kerralla syömään, mutta riisikakut olivat tosi maukkaita. Mietin mikä tuttu mauste on lisätty näihin riisikakkuihin. Kotvasen ajan kuluttua hoksasin, että kun riisikakkuja keitetään ulkokeittiössä avotulella, niin niihinhän tarttuu savun tuoksu. Ja samassa olin Nuorttijoella Suomen Lapissa paistelemassa nuotiolla juurikalastettua taimenta!!!! Eipä siihen paljon tarvittu, kun mielikuvitusmatkani alkoi vauhdilla edetä pitkin Lapin maisemia. Tänä kesänähän en käynyt ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen (30) vuoteen Lapissa kalastamassa. No ensi vuonna sitten taas menen. Enää en toista kesää peräkkäin jää pois Lapin kauniista kesästä! Toivon ainakin niin.
Lähdin kävellen Nagandesta Hikkaduwaan noin neljän kilometrin päähän hakemaan korjaamolta mopoani. Viedessäni avainta Onkkelille, talonmiehelleni, hän naurahtaen sanoo: "No motorbike!" Kerroin hakevani kulkuneuvoni kävellen kyliltä, hän ihmetellen kysyi: "Colman no?" Ei, Colmania ei nyt tällä kertaa tarvita, sillä todella tarvitsen liikuntaa?
Paita hiestä märkänä saavuin mopokorjaamolle. Ts -moponi virtakaapeli oli hinkkautunut poikki sulattaen johdot yhdeksi mytyksi. Siksi siis mopossani ei ollut valoja, kun tulin viime jakson viimeisinä iltoina Baddegamasta, Iroshan tarjoamalta illalliselta kotiin vain oikea vilkku ja kuutamo valoinani. Siinä oli seikkailumieltä jos missä. Turvallistako, en tiedä, mutta pääsin ainakin tällä kertaa ehjin nahoin kotiin Naganden viidakkokylään!
Maksoin mopon korjaamisesta parikymmentä euroa, en siis suomalaisittain mitenkään mittavaa summaa, mutta täällä se oli jo pieni omaisuus. Vanhaan pyörään alkaa tulla hintaa, mutta vielä kalliimpaa olisi, jos joka päivä kulkisin kaikki nuo matkat Tuk Tukilla.
Pyöräni oli saanut myös uudet silmät, lamput. Lähes kaikki lamput olivat palaneet joko oikosulun vuoksi tai sitten ihan muuten vaan vanhuuttaan. Nyt näkisin siis myös yöllä ajaa pitkin viidakkoteitä.
Ajaa surautin seuraavaksi nukkekauppaan ostamaan Girlille lahjaa syntymäpäiväksi. Löytyihän sellainen kauppa ja tyytyväisenä löydöstäni jatkoin matkaa Sandagirin internet -kuppilaan. Hassu nimitys sinänsä, sillä ei siellä tarjota kahvia tai teetä, muista virvokkeista puhumattakaan.
Luen siis kuivin suin sähköpostini, ja vastailin niihin muutamiin, jotka vielä jaksavat muistaa minua täällä. Itse asiassa niitä viestejä ei ollut kuin tasan yksi. Sari, pitkäaikainen ystäväni vain jaksoi muistaa postilla. Kiitos siitä! Et varmaan voi käsittääkään, kuinka tärkeätä jokainen viesti on tänne matkojen päähän kotoa. Kiitos!
Sitten vielä Ranrekan superstoreen ostamaan kymmenen kiloa punaista riisiä 3,50 ?:lla. Mopo on siitäkin hyvä kulkuväline, että kypäräboksiini mahtuu yllättävän paljon tavaraa. Se ei suinkaan kerro siitä, että minulla olisi mukamas kovin iso pää. Vaan siitä, että Pentti ? Oskari oli ollut kaukaa viisas ostaessaan niin suuren kypäräsuojan, johon mahtuu niin paljon kaikkea kivaakin.
Ojentaessani lahjan Girlille ja Lassana (kaunis) Rubikalle, sain kutsun juomaan teetä naapurin todella matalaan majaan. Hökkeli oli noussut Tsunamin tuoman tulva-aallon voimasta ylös perustuksiltaan, ja laskeutui alas juuri siihen paikkaan, missä talo nyt sijaitsi. Mörskä makasi paikoillaan puoliksi kivijalan päälle ja puoliksi mutavellin päälle laskeutuneena.
Tämä väki tarvitsisi ehdottomasti uuden talon, sillä talon kunto on kelvoton ja se on rakennettu valtion maalle, mistä sen voisi hallituksen herrat koska tahansa pyyhkäistä pois. Uuden talon rakentamisesta olikin keskusteltu aiemmin monia kertoja. Huume -hörhöinen naapurinisäntä haluaisi rakennuttaa talon niille sijoilleen, missä vanhakin on. Talo kelluu mutavellin päällä. Eihän siihen kukaan voi mitään rakentaa. "Ellei siihen, niin mäenrinteeseen viisikerroksinen talo, josta on näkymä järvelle!" oli mies tokaissut, eikä asiasta ole voitu keskustella sen jälkeen. Voi aikoja?!
Halpatotan -orpolastenkodin väki odotteli minua saapuvaksi kuulemaan viimeisimmät uutiset. Kävimme läpi toivelistaa ja ilonaiheita. Suurimmat ilonaiheet löytyivät talon sisältä, omista opettajistamme ja lääkäristä. Erityisluokka oli alkanut ja käsityöluokasta oli tullut täysimittainen ompelimo. Tulevia juhlallisuuksia varten lapset ja opettaja ompelivat kiireellä uusia kouluvaatteita oppilaille. Talo siis oikealla tavalla työllistää lapsia! Onko tämä sitä pahamaineista lapsityövoiman käyttöä? Ovatko orvot lapset riiston kohteina? Orpolapset ovat orjan asemassa Halpapotassa? Ei suinkaan, vaan ammattiin suuntaavaa työharjoittelua! Muistattehan, että puolen vuoden aikana jo kaksi orpolasta on saanut ammatin opettajamme rakastavan käden ohjaamana. Hyvä Dayana! Hyvä Monika! Ja hyvä lääkäri Mandrika, joka nuoresta iästään huolimatta on ollut hyvin innovatiivinen niin Halpatotassa kuin Sambodin vammaistenkodissakin.
Principal Darmasena oli kiiruhtanut kokoukseen Galleen, enkä siksi voinut tavoittaa häntä. Ensi viikon keskiviikoksi löysimme kalentereistamme yhteisen kokoontumisajan. Paljon on pohdittavia asioita Halpatotan kohtalosta tulevaisuudessa, sillä maan hallitus on pohtimassa joitakin uusia ratkaisuja laitosten purkamiseksi. Jos täälläkin ovat pelkät säästösyyt supistamisen takana, niin minä en ainakaan killaa, vaikkei sitä minulta täälläkään kukaan kysele! Ei Raumallakaan kukaan kuuntele pienen puhetta ja ajatuksia!
Perhesijoituksia minä kannatan täälläkin, mutta kuka ottaa kotiinsa murrosikäisen nuoren, jolla on kova elämä jo takanaan kadulla? Tai kuka ottaa kasvattaakseen ja rakastaakseen 18 -vuotiaan tytön tai pojan, jonka mieli kaipaa vain vapautta? Ei kovinkaan moni, luulisin. Ajatus on hyvä ja suositeltava, mutta tällaisessa alikehittyneessä maassa tarvitaan aina hyviä laitosmuotoisia Child Care Centereitä, kuten juuri Halpatotakin on. Aika näyttää, mihin suuntaan tässä maassa mennään lastensuojelussa, kun pienilläkin paikkakunnilla lapsia syntyy kuin sieniä sateella vanhuuden turvaksi, eläkkeen turvaajiksi.
Päivän jo hämärtyessä porhalsin mopollani kotiin Nagandeen. Valoja en vielä tarvinnut, mutta puolen tunnin kuluttua, kello 7 eli 19 olisi ollut jo pilkkopimeää. Ensi kerralla ehkä tiedän miten mopon uudet valot toimivat, josko toimivat ollenkaan.
Tapahtumarikkaalle päivälle kertyi nytkin mittaa, vaikka juuri mitään erityisen merkittävää en saanutkaan tänään aikaiseksi: Nyt vielä muistiin päivän tapahtumat, ja sitten yöpuulle odottamaan uutta päivää. Hyvää yötä, siskot ja veljet!
Keke Ahorinta
Beliattaduwa
Naganden viidakkokylä
Hikkaduwa
Sri Lanka
ahorinta@hotmail.com
torstai 31. elokuuta 2006
maanantai 7. elokuuta 2006
Srilankalaiset Libanonissa
Päiväkirja 7.8.06
Kuten aiemmin olen kertonut, monet srilankalaiset lähtivät siirtotöihin Libanoniin, mm. "lempikummilastemme" äiti. Noin miljoona srilankalaista työskentelee ulkomailla siirtotöissä. Paremman elämän uskossa.
Alla ote kirjoituksesta joka osoittaa, että lyötyjä lyödään. Murheellista. Olisiko meillä taasen hitusen aihetta kiitollisuuteen oman elämämme kanssa?
Ote Suomen Kuvalehdestä.
Kolumnisti Risto Repo
Keskiviikko 2.8.2006, Beirut
Ovelle koputettiin; väärinkäsitys, ajattelin. Sitten tajusin, että sähköt ovat poikki eikä summeri toimi. Ilahduksekseni oven takana seisoikin srilankalainen Upali. Hän työskentelee lähihotellissa ja käy sen lisäksi meillä viikoittain siivoamassa. Siivoushetkistä on tosin usein tullut juttutuokioita, Upali puhuu hyvää englantia ja hänellä on valtavasti tarinoita palvelijoiden elämästä.
Libanonissa palvelijat ovat jokapäiväinen asia, keskiluokkaisillakin perheillä melkein pääsääntöisesti on sellainen. Meillä ei ole: ruotsalaistasa-arvoistuneet lapset ja länsisuomalaisujo vaimoni sanoivat kategorisesti ei ehdotukselleni.
Upali tuli Libanoniin, koska Sri Lankassa ei ole työtä. Hän kerää rahaa voidakseen joskus palata ja perustaa oman ravintolan, mutta kun Sri Lankassakin soditaan.
Upalin vaimo on kuudennella kuulla raskaana ja lähti silti Sri Lankaan synnyttämään viime viikolla. Hän joutui odottamaan Syyriassa Damaskoksen kentällä neljä päivää konetta ilman ruokaa, rahaa, mitään.
Kerroin Upalille, miten olin yhtä juttua tehdessäni kadulla tavannut filippiiniläispalvelijoita, joiden kaksoispassilaiset emännät olivat lähteneet maasta lipettiin jättäen palvelijansa selviytymään tilanteesta itsekseen.
"Nabiehissa (Sidonin lähellä olevassa paljon pommitetussa kaupungissa) libanonilaisemännät olivat lukinneet palvelijansa huoneistoihinsa ja sitten lähteneet lipettiin", Upali kertoi kuulleensa.
"Eikö ne voineet karata ikkunoista?" kysyin.
"Kuudennesta kerroksesta?" Upali ihmetteli.
"Sri Lankan lähetystöön tuli väkeä ilman kenkiä: heillä oli vain teepaita ja jotkut housut. Siinä koko omaisuus. Kuuden kuukauden tai koko vuoden palkka jäi maksamatta. Se meni omaa kohtaloaan murehtivien libanonilaisemäntien mukana Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin."
"Sri Lankan lähetystössä on nyt 2000 ihmistä, jotka pitäisi viedä busseilla Syyriaan ja sitten lennättää eteenpäin. Ei ole busseja, ei ole koneita, Israel pommittaa taas Syyriaan johtavia teitä. Ihmiset ovat alkaneet sairastella", Upali kertoo. "Kävin lähetystössä, siellä on aivan hirveää."
Nämä ovat niitä nuoria, älykkäitä ihmisiä, jotka haluavat selvitä itse, mutta joita kansainvälinen nykyjärjestys täysin säälimättömästi pyörittää ympäri maailmaa, mitään turvaa vailla, ja kaikki olevat ja hankitut mahdollisuudet vieden.
Kuuntelen Upalia, ja luen samalla päivän The Daily Staria. Siinä on kartta, johon on merkitty Israelin ilmaiskun aikaansaaman ekokatastrofin pahimmin vaurioittamat alueet. Kyllä, siellä on mukana lempipaikkamme ja -kaupunkimme Batroun. Siinä meni sitten maailman vanhin, foinikialaisten rakentama aallonmurtaja, eläimistä ja juuri nyt muniensa kanssa huseeraavista kilpikonnista puhumattakaan. Aluetta puhdistettaessa tarvittaisiin kemikaaleja, jotka saastuttavat vielä pahemmin.
Haluaisin mennä käymään Batrounissa, mutta täytyy ajatella kaikki bensiinin säästämisen näkökulmasta. Uutistoiminnan kannalta merkittävää toimintaa on pääasiassa koko lailla valmiiksi silputussa etelässä ja Bekaan laaksossa.
En ole harrastanut ampumista, mutta olen ajatellut aloittaa. Täällä avattiin juuri uusi rata kuntoilupaikassa, jossa laiskasti olen käynyt. Kai sieltä saa vuokrata Magnumeitakin.
Ystävällisin terveisin
Pentti-Oskari
PS. Keke saapui tänään Suomeen. Mukanaan terveisiä, informaatiota ja runsaasti kuvia. Ja hyviä uutisia.
Ollaan ruudulla
Kuten aiemmin olen kertonut, monet srilankalaiset lähtivät siirtotöihin Libanoniin, mm. "lempikummilastemme" äiti. Noin miljoona srilankalaista työskentelee ulkomailla siirtotöissä. Paremman elämän uskossa.
Alla ote kirjoituksesta joka osoittaa, että lyötyjä lyödään. Murheellista. Olisiko meillä taasen hitusen aihetta kiitollisuuteen oman elämämme kanssa?
Ote Suomen Kuvalehdestä.
Kolumnisti Risto Repo
Keskiviikko 2.8.2006, Beirut
Ovelle koputettiin; väärinkäsitys, ajattelin. Sitten tajusin, että sähköt ovat poikki eikä summeri toimi. Ilahduksekseni oven takana seisoikin srilankalainen Upali. Hän työskentelee lähihotellissa ja käy sen lisäksi meillä viikoittain siivoamassa. Siivoushetkistä on tosin usein tullut juttutuokioita, Upali puhuu hyvää englantia ja hänellä on valtavasti tarinoita palvelijoiden elämästä.
Libanonissa palvelijat ovat jokapäiväinen asia, keskiluokkaisillakin perheillä melkein pääsääntöisesti on sellainen. Meillä ei ole: ruotsalaistasa-arvoistuneet lapset ja länsisuomalaisujo vaimoni sanoivat kategorisesti ei ehdotukselleni.
Upali tuli Libanoniin, koska Sri Lankassa ei ole työtä. Hän kerää rahaa voidakseen joskus palata ja perustaa oman ravintolan, mutta kun Sri Lankassakin soditaan.
Upalin vaimo on kuudennella kuulla raskaana ja lähti silti Sri Lankaan synnyttämään viime viikolla. Hän joutui odottamaan Syyriassa Damaskoksen kentällä neljä päivää konetta ilman ruokaa, rahaa, mitään.
Kerroin Upalille, miten olin yhtä juttua tehdessäni kadulla tavannut filippiiniläispalvelijoita, joiden kaksoispassilaiset emännät olivat lähteneet maasta lipettiin jättäen palvelijansa selviytymään tilanteesta itsekseen.
"Nabiehissa (Sidonin lähellä olevassa paljon pommitetussa kaupungissa) libanonilaisemännät olivat lukinneet palvelijansa huoneistoihinsa ja sitten lähteneet lipettiin", Upali kertoi kuulleensa.
"Eikö ne voineet karata ikkunoista?" kysyin.
"Kuudennesta kerroksesta?" Upali ihmetteli.
"Sri Lankan lähetystöön tuli väkeä ilman kenkiä: heillä oli vain teepaita ja jotkut housut. Siinä koko omaisuus. Kuuden kuukauden tai koko vuoden palkka jäi maksamatta. Se meni omaa kohtaloaan murehtivien libanonilaisemäntien mukana Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin."
"Sri Lankan lähetystössä on nyt 2000 ihmistä, jotka pitäisi viedä busseilla Syyriaan ja sitten lennättää eteenpäin. Ei ole busseja, ei ole koneita, Israel pommittaa taas Syyriaan johtavia teitä. Ihmiset ovat alkaneet sairastella", Upali kertoo. "Kävin lähetystössä, siellä on aivan hirveää."
Nämä ovat niitä nuoria, älykkäitä ihmisiä, jotka haluavat selvitä itse, mutta joita kansainvälinen nykyjärjestys täysin säälimättömästi pyörittää ympäri maailmaa, mitään turvaa vailla, ja kaikki olevat ja hankitut mahdollisuudet vieden.
Kuuntelen Upalia, ja luen samalla päivän The Daily Staria. Siinä on kartta, johon on merkitty Israelin ilmaiskun aikaansaaman ekokatastrofin pahimmin vaurioittamat alueet. Kyllä, siellä on mukana lempipaikkamme ja -kaupunkimme Batroun. Siinä meni sitten maailman vanhin, foinikialaisten rakentama aallonmurtaja, eläimistä ja juuri nyt muniensa kanssa huseeraavista kilpikonnista puhumattakaan. Aluetta puhdistettaessa tarvittaisiin kemikaaleja, jotka saastuttavat vielä pahemmin.
Haluaisin mennä käymään Batrounissa, mutta täytyy ajatella kaikki bensiinin säästämisen näkökulmasta. Uutistoiminnan kannalta merkittävää toimintaa on pääasiassa koko lailla valmiiksi silputussa etelässä ja Bekaan laaksossa.
En ole harrastanut ampumista, mutta olen ajatellut aloittaa. Täällä avattiin juuri uusi rata kuntoilupaikassa, jossa laiskasti olen käynyt. Kai sieltä saa vuokrata Magnumeitakin.
Ystävällisin terveisin
Pentti-Oskari
PS. Keke saapui tänään Suomeen. Mukanaan terveisiä, informaatiota ja runsaasti kuvia. Ja hyviä uutisia.
Ollaan ruudulla
tiistai 1. elokuuta 2006
Sinä päivänä syntyi 352 lasta
Hymy - tärkein rakennusaine
Vaikka Sri Lankassa vallitsee sadekausi ja meillä pohjolassa aurinkokausi, hankkeemme etenee. Hitaasti, mutta varmasti. Ensiavun pääkohteemme Toivolan lastenkoti elää uutta (hygienisesti ja sosiaalisesti) elämää. Koko lastenkodin ilmapiiri, mukaan lukien lapset ja kantahenkilökunta, on vapautumassa henkisesti entisenlaisesta "vankilailmapiiristä".
Olemme saanet kasvatetuksi molemminpuolista luottamusta. Se näkyy kodin elämässä moninaisesti. Lapset uskaltavat jo käyttää luonnollisinta voimavaraansa - hymyä. Hymy tulee olemaan lastenkotimme tulevaisuuden rakentamisen tärkein rakennusaine.
Onnela on nyt nimensä mukainen
Onnelan vammaisperhe asuu nyt uudessa kodissaan. Heille hankittiin kaikki tarpeellinen tyynyjä ja astioita myöden. Ja keittiössä ylellisyytenä on kaasuhella ja vieläpä kaasupullokin. Ja ihan oikea WC ja suihku, kuin myös asian mukainen imeytyskaivo jätevesille. Äidin voimisteluun tarkoitetut puolapuut ovat työn alla.
Talon sisätilan täyttää hymy ja suuri kiitollisuus.
Jatketaan ja jaksetaan.
Päiväkirja 30.7.06
Suvinen tervehdys vielä täältä Suomesta. Lyhyt tilannearvio, jotta tiedätte missä mennään:
Joko pääsisimme rakentamaan?
Keijo on touhunnut Sri Lankassa kuin "raivo härkä" rekisteröinti-papereidemme kanssa. Luulenpa, että viranomaisetkin siellä tajuavat, että olemme aidon tosissamme. Saanemme myöhemmin tarkennuksia välillä aivan uskomattomiin pyyntöihin, mitä matkan aikana on esitetty. Hyväntekeväisyys ja avustaminen vaatii sellaisen määrään papereita ja vakuuksia, ettet ikinä usko. Siinä on "maat ja mannut" vakuutena, että saa auttaa.
Vaikka tällainen tuntuu kohtuuttomalta, pitää muistaa mitalin toinen puoli. Kansainvälisesti toimivia hujausoperaatioita ovat katastrofialueet pullollaan. Niihin mekin törmäsimme heti tsunamin jälkeen pienten lasten orpokodissa, jota amerikkalaisnuoret, muka lääkärit, käyttivät härskisti hyväkseen.
Tätä taustaa vasten viranomaisten ylitarkka kontrolli on jotenkin ymmärrettävää. Ilman munkki Banagalan järjestöä emme olisi ikinä päässeet eteenpäin. Paperit ovat nyt ministeriössä taas ties monennenko kerran melkein hyväksyttyinä. Päätös tulee lähiaikoina. Uskonet jännityksemme.
Mutta volontäärityö ei lopu.
Arkkitehti ja insinööri valmistavat Keijon johdolla nyt rakennuskompleksista materiaalia sellaiseen muotoon, että voimme aikaan saada tarjouskilpailun. Kaiken pitäisi olla valmis 2 viikon päästä. Keke tulee sitten Suomeen ja PSV ry:n puheenjohtaja Sirkku jää odottamaan kirjallisia tarjouksia. Ne toimitetaan suoraan avaamattomana hänelle. Osannette kuvitella, että luotettavan kansainvälisen tarjousruljanssin yhteensovittaminen paikalliseen toimintakulttuuriin on aikamoinen haaste. Mutta tehtävä se on. Se on koko Lotus Hill hankkeen kulmakiviä. Välistävetäjät minimoidaan ja korruptioon ei lähdetä. Siinä sitä on tuulimyllyjä vasten taistelemista.
Serkkuni Sinikka kävi miehensä Keijo luona Sri Lankan kodissamme nk. lomalla. Hänen oheinen, hieman lyhennetty raporttinsa kertoo yhden näkökulman tunteista ja tuntemuksista ensivierailulla.
Kiitos Kikka, kun olet tukenut miehesi Keken työtä. Turkulaisnuorukaisten, Matin ja Tepon sanoin: "Kaiken takana on nainen" Jotakin siitä ehkä tietäisin minäkin.....
Olisipa Oskarilla auto
Sinikan raportista käy ilmi suuri ongelma mihin olemme joutuneet Sri Lankassa toimiessamme. Liikenne. Niin käteviä kun moponi siellä ovatkin, liikenne on yhtä kaaosta ja sanan mukaisesti sydän syrjällään liikutaan paikasta toiseen. Vuokra-autot ovat jatkuvasti käytettynä kalliit. Samoin tuk-tukit. Minä olen jo katkaissut kylkiluuni ja Keke telonut jalkansa. 1/8 tonnin kokoiset miehet pienellä intialaismopolla vaimo takatarikalla on kyllä siinä liikennekulttuurissa huikea riski.
Suuri haave olisi saada hankittua auto. Vaikka käytetty. Kunhan on peltiä vähän ympärillä suojana. Ystävämme Mauri on mopoilunsa ansiosta käynyt jo muutamassa leikkauksessa pääkaupungissa jne. Ehkä se haave joskus toteutuu. Kunhan mitään ei tapahtuisi sitä ennen.
Harmi van, että Sri Lankassa autot maksavat yhtä paljon kuin Suomessa. Eli sikäläisen tulotason mukaan mielettömästi. Jospa joskus saisimme sponsorin turvatakuuksemme.
Pentti-Oskari
Tässä Keken Sinikan raportti.
Kolmen viikon lomamatkani Sri Lankaan on nyt ohi. Palasin maanantai-iltana Suomeen, ja Raumalle kotiin tiistai-iltana. Aina kun Keijo on ollut "lomalla" kotona, minusta on tuntunut siltä, että kotiin tulivat vain jalat, ja pää jäi Sri Lankaan. Nyt tuntuu siltä, että minulta ei jäänyt sinne ainoastaan pää, vaan myös suuri pala sydämestä.
Matkani ei todellakaan ollut mikään turistimatka. Sain tutustua hyvin läheltä ja perusteellisesti Keijon työhön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa hän työskentelee. Sain käydä Halpatotan orpokodissa, Sambodin vammaislaitoksessa, munkki Banagalan temppelikoulussa jne. jne. Sain olla mukana häissä, kodinvihkimistilaisuudessa, temppelikoulun englantilaisen päivän juhlassa, ja jopa synnytyssairaalassa sain vierailla.
Keijo jäi vielä pariksi viikoksi tällä erää. Vammaisten kuntoutuslaitoksen rekisteröimisasia on ihan loppusuoralla. Enää yksi käynti Colombossa, sitten urakkatarjouskilpailu käyntiin ja paperit myös Suomen ulkoministeriöön, joka on luvannut rahoittaa osan projektista. Keijo lupasi kirjoittaa kiertokirjeensä vasta sitten kun tulee kotiin. Nyt hänellä ei ole siihen aikaa. Moottoripyöräkolarissa loukkaantunut jalka hidasti vauhtia muutamaksi päiväksi, itse asiassa pariksi viikoksi, ja töitä on rästissä. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, mm. sairaalasta, jossa hän oli kolme päivää. Jalkaan laitettiin yksitoista tikkiä, ja taisikin olla oikein kunnon pikilankaa, kun paikallisen terveyskeskuksen saksetkaan eivät siihen pystyneet.
Tsunamin tuhot ovat lohdutonta katseltavaa. Talojen raunioita on teiden varsilla, joistakin jäljellä vain perustus ja muutama tiiliskivi tai lauta hujan hajan. Joistakin taloista on jäänyt pystyyn osa seinistä, ja uudelleenrakentaminen on alkanut. Tilapäisiä, ja osalle ihmisistä lopullisia koteja on kyhätty kokoon kaikesta, mitä on jäljelle jäänyt: Laudanpätkiä, peltikappaleita, pahveja, säkkikankaita, ja tietysti luonnon tarjoamaa materiaalia. Valitettavasti on niitäkin, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen ja asuvat
muodon vuoksi "hökkeleissä" saadakseen myötätuntoa ja apua. Suurimmalla osalla hätä on kuitenkin HYVIN TODELLINEN.
Jätän kuitenkin Keijollekin kerrottavaa, ja laitan tähän lopuksi järkyttävimmän kokemukseni ja vastaavasti sitten unohtumattomimman (mikä sanahirviö...?) kokemukseni.
Kummiperheemme äiti oli synnytyssairaalassa tutkimuksissa. Uusimman kummilapsemme pitäisi syntyä näinä päivinä. Mutta se sairaala...!!! Ulkoapäin se muistutti maatalon isoa hallia tai navettaa. Ei ikkunalaseja, katon rajassa pienet ikkuna-aukot rautaristikkoineen. Sisällä suuri yhtenäinen halli, sänkyjä ritirinnan kuudessa rivissä silmänkantamattomiin. Sänkyjä ei jokaiselle riittänyt. Yhtä sänkyä kohti 2-3 äitiä ja vauvaa. Vastasyntyneitä siellä täällä joukossa, sinä päivänä syntyi 352 lasta. Tsunami oli vienyt talosta toisen kerroksen.
Meidän Surangimme, odottava äiti viimeisillään, jäi ilman sänkyä, ja sai vain tuolin alleen niinä kolmena päivänä ja yönä, jotka hän siellä oli. Vierailijoita ja kärpäsiä oli ainakin yhtä paljon kuin äitejä. Sairaalabakteeria ei siellä muuten tunneta!!
Sitten se unohtumattomin!! Halpatotan orpokodissa pieni tyttö katsoi pitkään ristiä kaulassani ja kysyi sitten: "Are you Christian? " Myöntelin olevani! Hän teki rintaansa ristinmerkin ja kertoi sitten osittain singaleesin ja englannin sekamelskalla, osittain ele- ja käsikielellä, rukoilleensa Jumalalta "TEDDYBEAR`IA". Sellainen sitten löytyi Kandyn retkellämme, ja kun vein sen hänelle, silmät loistivat kuin tähdet hänen halatessaan teddykarhuaan. Lähtiessämme hän sanoi minulle "YOU are now my mother?" En osannut muuta kuin vastata:" Yes, I love you like mother!"
Paljon, PALJON, PALJON olisi lisää kerrottavaa! Kunhan Keijo palaa, laitamme kuvia ja kerromme lisää!
Älkää unohtako Sri Lankaa! Köyhyys on hyvin todellista siellä, todellinen KÖYHYYS! Buddha ei pysty sitä ongelmaa poistamaan, melkeinpä päinvastoin. Ihmiset kantavat vähäisetkin rahansa, ja ostavat kukkia ja lahjoja Buddhalle ansaitakseen tämän suosion ja onnistuakseen paremmin seuraavassa elämässä.
"Muistetaan ja autetaan heitä, jotka muut ovat unohtaneet"! tämä tunnuslause on pyörinyt mielessäni paluuni jälkeen.
Keijolta lämpimät kiitokset ja terveiset teille kaikille.
Terveisin Sinikka
Vaikka Sri Lankassa vallitsee sadekausi ja meillä pohjolassa aurinkokausi, hankkeemme etenee. Hitaasti, mutta varmasti. Ensiavun pääkohteemme Toivolan lastenkoti elää uutta (hygienisesti ja sosiaalisesti) elämää. Koko lastenkodin ilmapiiri, mukaan lukien lapset ja kantahenkilökunta, on vapautumassa henkisesti entisenlaisesta "vankilailmapiiristä".
Olemme saanet kasvatetuksi molemminpuolista luottamusta. Se näkyy kodin elämässä moninaisesti. Lapset uskaltavat jo käyttää luonnollisinta voimavaraansa - hymyä. Hymy tulee olemaan lastenkotimme tulevaisuuden rakentamisen tärkein rakennusaine.
Onnela on nyt nimensä mukainen
Onnelan vammaisperhe asuu nyt uudessa kodissaan. Heille hankittiin kaikki tarpeellinen tyynyjä ja astioita myöden. Ja keittiössä ylellisyytenä on kaasuhella ja vieläpä kaasupullokin. Ja ihan oikea WC ja suihku, kuin myös asian mukainen imeytyskaivo jätevesille. Äidin voimisteluun tarkoitetut puolapuut ovat työn alla.
Talon sisätilan täyttää hymy ja suuri kiitollisuus.
Jatketaan ja jaksetaan.
Päiväkirja 30.7.06
Suvinen tervehdys vielä täältä Suomesta. Lyhyt tilannearvio, jotta tiedätte missä mennään:
Joko pääsisimme rakentamaan?
Keijo on touhunnut Sri Lankassa kuin "raivo härkä" rekisteröinti-papereidemme kanssa. Luulenpa, että viranomaisetkin siellä tajuavat, että olemme aidon tosissamme. Saanemme myöhemmin tarkennuksia välillä aivan uskomattomiin pyyntöihin, mitä matkan aikana on esitetty. Hyväntekeväisyys ja avustaminen vaatii sellaisen määrään papereita ja vakuuksia, ettet ikinä usko. Siinä on "maat ja mannut" vakuutena, että saa auttaa.
Vaikka tällainen tuntuu kohtuuttomalta, pitää muistaa mitalin toinen puoli. Kansainvälisesti toimivia hujausoperaatioita ovat katastrofialueet pullollaan. Niihin mekin törmäsimme heti tsunamin jälkeen pienten lasten orpokodissa, jota amerikkalaisnuoret, muka lääkärit, käyttivät härskisti hyväkseen.
Tätä taustaa vasten viranomaisten ylitarkka kontrolli on jotenkin ymmärrettävää. Ilman munkki Banagalan järjestöä emme olisi ikinä päässeet eteenpäin. Paperit ovat nyt ministeriössä taas ties monennenko kerran melkein hyväksyttyinä. Päätös tulee lähiaikoina. Uskonet jännityksemme.
Mutta volontäärityö ei lopu.
Arkkitehti ja insinööri valmistavat Keijon johdolla nyt rakennuskompleksista materiaalia sellaiseen muotoon, että voimme aikaan saada tarjouskilpailun. Kaiken pitäisi olla valmis 2 viikon päästä. Keke tulee sitten Suomeen ja PSV ry:n puheenjohtaja Sirkku jää odottamaan kirjallisia tarjouksia. Ne toimitetaan suoraan avaamattomana hänelle. Osannette kuvitella, että luotettavan kansainvälisen tarjousruljanssin yhteensovittaminen paikalliseen toimintakulttuuriin on aikamoinen haaste. Mutta tehtävä se on. Se on koko Lotus Hill hankkeen kulmakiviä. Välistävetäjät minimoidaan ja korruptioon ei lähdetä. Siinä sitä on tuulimyllyjä vasten taistelemista.
Serkkuni Sinikka kävi miehensä Keijo luona Sri Lankan kodissamme nk. lomalla. Hänen oheinen, hieman lyhennetty raporttinsa kertoo yhden näkökulman tunteista ja tuntemuksista ensivierailulla.
Kiitos Kikka, kun olet tukenut miehesi Keken työtä. Turkulaisnuorukaisten, Matin ja Tepon sanoin: "Kaiken takana on nainen" Jotakin siitä ehkä tietäisin minäkin.....
Olisipa Oskarilla auto
Sinikan raportista käy ilmi suuri ongelma mihin olemme joutuneet Sri Lankassa toimiessamme. Liikenne. Niin käteviä kun moponi siellä ovatkin, liikenne on yhtä kaaosta ja sanan mukaisesti sydän syrjällään liikutaan paikasta toiseen. Vuokra-autot ovat jatkuvasti käytettynä kalliit. Samoin tuk-tukit. Minä olen jo katkaissut kylkiluuni ja Keke telonut jalkansa. 1/8 tonnin kokoiset miehet pienellä intialaismopolla vaimo takatarikalla on kyllä siinä liikennekulttuurissa huikea riski.
Suuri haave olisi saada hankittua auto. Vaikka käytetty. Kunhan on peltiä vähän ympärillä suojana. Ystävämme Mauri on mopoilunsa ansiosta käynyt jo muutamassa leikkauksessa pääkaupungissa jne. Ehkä se haave joskus toteutuu. Kunhan mitään ei tapahtuisi sitä ennen.
Harmi van, että Sri Lankassa autot maksavat yhtä paljon kuin Suomessa. Eli sikäläisen tulotason mukaan mielettömästi. Jospa joskus saisimme sponsorin turvatakuuksemme.
Pentti-Oskari
Tässä Keken Sinikan raportti.
Kolmen viikon lomamatkani Sri Lankaan on nyt ohi. Palasin maanantai-iltana Suomeen, ja Raumalle kotiin tiistai-iltana. Aina kun Keijo on ollut "lomalla" kotona, minusta on tuntunut siltä, että kotiin tulivat vain jalat, ja pää jäi Sri Lankaan. Nyt tuntuu siltä, että minulta ei jäänyt sinne ainoastaan pää, vaan myös suuri pala sydämestä.
Matkani ei todellakaan ollut mikään turistimatka. Sain tutustua hyvin läheltä ja perusteellisesti Keijon työhön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa hän työskentelee. Sain käydä Halpatotan orpokodissa, Sambodin vammaislaitoksessa, munkki Banagalan temppelikoulussa jne. jne. Sain olla mukana häissä, kodinvihkimistilaisuudessa, temppelikoulun englantilaisen päivän juhlassa, ja jopa synnytyssairaalassa sain vierailla.
Keijo jäi vielä pariksi viikoksi tällä erää. Vammaisten kuntoutuslaitoksen rekisteröimisasia on ihan loppusuoralla. Enää yksi käynti Colombossa, sitten urakkatarjouskilpailu käyntiin ja paperit myös Suomen ulkoministeriöön, joka on luvannut rahoittaa osan projektista. Keijo lupasi kirjoittaa kiertokirjeensä vasta sitten kun tulee kotiin. Nyt hänellä ei ole siihen aikaa. Moottoripyöräkolarissa loukkaantunut jalka hidasti vauhtia muutamaksi päiväksi, itse asiassa pariksi viikoksi, ja töitä on rästissä. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, mm. sairaalasta, jossa hän oli kolme päivää. Jalkaan laitettiin yksitoista tikkiä, ja taisikin olla oikein kunnon pikilankaa, kun paikallisen terveyskeskuksen saksetkaan eivät siihen pystyneet.
Tsunamin tuhot ovat lohdutonta katseltavaa. Talojen raunioita on teiden varsilla, joistakin jäljellä vain perustus ja muutama tiiliskivi tai lauta hujan hajan. Joistakin taloista on jäänyt pystyyn osa seinistä, ja uudelleenrakentaminen on alkanut. Tilapäisiä, ja osalle ihmisistä lopullisia koteja on kyhätty kokoon kaikesta, mitä on jäljelle jäänyt: Laudanpätkiä, peltikappaleita, pahveja, säkkikankaita, ja tietysti luonnon tarjoamaa materiaalia. Valitettavasti on niitäkin, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen ja asuvat
muodon vuoksi "hökkeleissä" saadakseen myötätuntoa ja apua. Suurimmalla osalla hätä on kuitenkin HYVIN TODELLINEN.
Jätän kuitenkin Keijollekin kerrottavaa, ja laitan tähän lopuksi järkyttävimmän kokemukseni ja vastaavasti sitten unohtumattomimman (mikä sanahirviö...?) kokemukseni.
Kummiperheemme äiti oli synnytyssairaalassa tutkimuksissa. Uusimman kummilapsemme pitäisi syntyä näinä päivinä. Mutta se sairaala...!!! Ulkoapäin se muistutti maatalon isoa hallia tai navettaa. Ei ikkunalaseja, katon rajassa pienet ikkuna-aukot rautaristikkoineen. Sisällä suuri yhtenäinen halli, sänkyjä ritirinnan kuudessa rivissä silmänkantamattomiin. Sänkyjä ei jokaiselle riittänyt. Yhtä sänkyä kohti 2-3 äitiä ja vauvaa. Vastasyntyneitä siellä täällä joukossa, sinä päivänä syntyi 352 lasta. Tsunami oli vienyt talosta toisen kerroksen.
Meidän Surangimme, odottava äiti viimeisillään, jäi ilman sänkyä, ja sai vain tuolin alleen niinä kolmena päivänä ja yönä, jotka hän siellä oli. Vierailijoita ja kärpäsiä oli ainakin yhtä paljon kuin äitejä. Sairaalabakteeria ei siellä muuten tunneta!!
Sitten se unohtumattomin!! Halpatotan orpokodissa pieni tyttö katsoi pitkään ristiä kaulassani ja kysyi sitten: "Are you Christian? " Myöntelin olevani! Hän teki rintaansa ristinmerkin ja kertoi sitten osittain singaleesin ja englannin sekamelskalla, osittain ele- ja käsikielellä, rukoilleensa Jumalalta "TEDDYBEAR`IA". Sellainen sitten löytyi Kandyn retkellämme, ja kun vein sen hänelle, silmät loistivat kuin tähdet hänen halatessaan teddykarhuaan. Lähtiessämme hän sanoi minulle "YOU are now my mother?" En osannut muuta kuin vastata:" Yes, I love you like mother!"
Paljon, PALJON, PALJON olisi lisää kerrottavaa! Kunhan Keijo palaa, laitamme kuvia ja kerromme lisää!
Älkää unohtako Sri Lankaa! Köyhyys on hyvin todellista siellä, todellinen KÖYHYYS! Buddha ei pysty sitä ongelmaa poistamaan, melkeinpä päinvastoin. Ihmiset kantavat vähäisetkin rahansa, ja ostavat kukkia ja lahjoja Buddhalle ansaitakseen tämän suosion ja onnistuakseen paremmin seuraavassa elämässä.
"Muistetaan ja autetaan heitä, jotka muut ovat unohtaneet"! tämä tunnuslause on pyörinyt mielessäni paluuni jälkeen.
Keijolta lämpimät kiitokset ja terveiset teille kaikille.
Terveisin Sinikka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)