Matka hymyn maahan enkelten avustamana

Löysin jouluaattona upean lipeäkalareseptin: Ensin vesi kiehumispisteeseen, sitten reijitetty kalapussi siihen ja sitten kun se taas kiehuu, käännetään virta pois. Annetaan muhia siinä levyllä. Valkokastike, pippuri ja suola ja keitetyt rymättyläläiset perunat. Nirvana on saavutettu. Olen niin lipeäkalahullu, että joulupäivänä ennen lähtöämme vielä paistoin edellispäivänä keitettyä lipeäkalaa. Muistakaa resepti taas ensi jouluna.

Joulupäivän illalla bussilla Vantaan lentokentälle. Tilasin ensi kertaa elämässäni lentokenttähotellista huoneen. Ajattelin satsata oikein kunnolla lepäämiseen ennen raskasta matkaa. Tiskillä piti olla kello 06.00, joten kotoa olisi pitänyt lähteä 3.30. Siisti hotelli kentän kellarissa. 2 hh hinta 198 euroa. Kadutti tuhlaus ja harmitti niin, etten saanut kunnolla unta koko yönä. Se siitä satsauksesta.

Silmät ristissä tsekkaustiskille. Olimme tunkeneet 40 kg:n laukkuihimme 60 kg tavaraa. Lali oli varmistanut jatkolennon Mynchenistä lisäpainoin ja Finnairin Plussalta sain myös lisäpainoluvan pitkän perustelun jälkeen. Löin liput tiskille ja kerroin sovituista ylityksistä. Koneella ei ollut minkäänlaista merkintää. Marja mumisi jotain takanani ja olin alkamassa perusteellinen selvityksen Lotus Hill -historiasta. Virkailijarouva levitti leveän jouluhymyn ja aloitti punnituksen. Oma laukkuni painoi 32 kg. Yritin sopertaa, että kotona henkilövaaallani punnittuna se painoi paljon vähemmän. Virkailija hymyili entistä enemmän ja totesi: ?herra on todennäköisesti painanut jo kauan luulemaansa enemmän.?

Sinne meni. Kävellessämme turvatarkastukseen kysyin Marjalta, että mitä hän höpisi siellä takanani laukkupunnituksessa? Hän sanoi, että minulle on turha kertoa kun en kuitenkaan ymmärrä. Jatkoin inttämistäni. "Pyysin arkkienkeli Mikaelia hoitamaan jutun", sanoi vaimoni. En jatkanut, kun en ihan ymmärtänyt. Mutta pääasia, että homma toimi. On meidän Marjalla melkoiset kaverit.

Turvatarkastuksessa piti pikku kolikoita myöten nostaa taskun sisällöt hihnalle. Ja portti huusi läpikäydessäni kuin vimmattu. Sitä se tekee kun mies on täyttä rautaa. (tarkemmin sanottuna titaania)

Runsas pari tuntia Müncheniin. Polvia kivisti penkkien ahtaudessa, mutta selvittiin. Perillä oli vain tunti vaihtoaikaa ja matka seuraavalle portille oli melkoinen. Onneksi olin tilannut kärrykuljetuksen itselleni. En olisi ikinä selvinnyt titaanipolvieni kanssa urakasta.

Münchenistä 6 tunnin lento Abu Dhabiin (Yhdistyneet Arabiemiirikunnat). Kone oli puolillaan ja syöksyin saman tien 4 penkin rivistöön levittäen tavarani niille. Jännitin josko olen jonkun paikalla. En ollut. Loistavaa. Harmi vain, ettei keskimmäistä kyynärnojaa saanut nostettua sivuun. Yritin nukkua kolmioasennossa särkevine polvineni.

Abu Dhapin kenttä oli ihmisineen eksoottinen. Katselemista riitti. Kaikilla miehillä valkoiset viitat ja huivit päässä. "Katso nyt, kuinka täällä miehet on siistejä! Kellään ei ole sinappia rinnuksissa kuten...." - "Johtuneeko se siitä, että herrat itse pesee ja silittää viittansa?? yritin humorisoida katkerana.

Näin kahvilan nurkassa sohvaryhmän, jonne oitis ryntäsin. Paikalla istui paikallinen vanhempi herrasmies, joka hymyillen antoi luvan istua seuraansa. Vaimo lähti tarkistamaan ettei varmaan tarvitse mitään tavaraa. On se kumma kun naisten pitää vähän väliä suorittaa semmoisia tarkistuksia.

Jäimme herran kanssa kahdestaan. Nautiskelimme. Minä join punaviiniä ja hän luki koraania. Häntä kiinnosti alkuperäni. Kuultuaan kotimaani ja ammattini hän kertoi olevansa paikallinen pankkiiri. Antoi käyntikorttinsa ja pyysi ottamaan yhteyttä jos tarvitsen rahaa. Otin talteen kortin. Eihän sitä koskaan tiedä.

Jatkolennon 4 tuntia olivat raskaat. Kone täynnä kotiin palaavia sri lankalaisia siirtotyöläisiä. Lähdön hetkellä, ollessamme jo kenttäbussissa, näimme kuinka sri lankalainen nainen itkien koetti päästä koneeseen hävitettyään matkalippunsa. Kuulin Marjan takanani taas tutusti mumisevan. Yhtäkkiä lentokenttävirkailijat päästivät naisen bussiin. En kysynyt Marjalta mitään. Opinhan minäkin vielä jotain.

Tuskainen lento. Takanani pari sri lankalaista potki alvariinsa penkkiäni. Yritin muutaman kerran katsoa tuimasti sinnepäin, mutta aina tuli vastaan leveä hymy. Yritä siinä sitten. Toivottomia nämä sri lankalaiset. Hymyllä he hoitavat vaikeatkin elämäntilanteet.

Matkaseuranamme olleet kummivanhemmat Riitta ja Ulla-Maija saivat vastanottajakseen Aven, paikallisen suomalaisen - niitä harvinaisia. 100 km matka kesti 5.5 tuntia. Onneksi ei ollut pahaa ruuhkaa.

Kotiin saavuttuamme Ana oli valmistanut aamiaisen / lounaan oman puutarhan hedelmineen. Kello oli 15.00. Sanoimme menevämme pariksi tunniksi huilaamaan. Heräsimme klo 19.00 ja pesimme hampaamme. Ihan vähän vielä huilimaan. Heräsimme seuraavana päivänä klo 12.00 (tai meidät herätettiin) Se on aikuisten tosi. Kyläläiset luulivat jo, että olimme tulleet tänne kuolemaan.

ONNELA

Anandan kanssa Onnelaan, vammaiskotiin, jonka uudisrakennusta emme vielä olleet nähneetkään. Voi miten kaunis ja asiallinen.

Äiti liikkui ketterästi ilman esteitä pyörätuolillaan. Mutta isä-"Erkin" jalat! Mätää ja paiseita taas täynnä. Marjalla taas hommia. Perheen poika aloittaa ensi viikolla koulunsa. Me kummit osallistumme hänen koulutarvikkeidensa, kenkien ym. hankintaan 1500 rupialla (12 euroa) Kiitos taas! Pois lähtiessämme koin jotain sellaista, mitä täällä harvoin kokee. Äiti kiitti meitä "suomalaista äitiä ja isäänsä". Kyyneleet valuivat poskillaan. Kuten aiemmin olen kertonut, täällä ei itketä. Taas oli vanhalla miehellä "vesi glaseissa".

Palasimme kotiimme ja ennen odotettua kyläläisten invaasiota ajattelimme varmuuden vuoksi vielä vähän nukkua. 12 tuntia putkeen. Sekin on aikuisten tosi. Nyt pitäisi olla virtaa ja kyllä sitä tarvitaankin. Munkki Banagala on tulossa tänne esikuntineen ja sitten alkaa tositoimet.

Täällä on satanut yhtäjaksoisesti 2 kk. Tultuamme alkoi aurinko paistaa ja on siitä lähtien paistanut. On tainnut Marja taas mumista.

Onnellisin terveisin

Pentti-Oskari

Olomme on tuskainen. Vuosittain olemme aivan joulukuu alussa lähteneet talvikotiimme. Nyt jämätämme viellä täällä. En kehtaa enää selitellä ihmisille syytä. Tuntuu rintamakarkuruudelta.

Kuten tapani on ollut, olen päiväkirjoissani kertonut kaiken "Mitään siihen lisäämättä ja mitään pois ottamatta". Niin naimisissa teidän kanssanne olen.

Eli:


Minulla on luuvalo. Siis LUUVALO. Toiselta nimeltään KIHTI ja kolmannelta nimeltään herrojen tauti.

On hemmettiä, kun taudilla on kolme nimeä, eikä mitään niistä kehtaa sanoa. Kun latinalaista nimeäkään en tiedä, niin tässä se on kaikessa naurettavuudessaan ja kauheudessaan.

Ei vaiskaan. Luin netistä pinkan materiaalia kihdistä. Niin paljon maailmanhistorian taiteilijoita on sairastanut kihtiä, että pitänee laittaa iso kylttti kaulaan roikkumaan: "Minullakin on KIHTI". Alkaisivat ainakin maailman historiaa tuntevat arvostamaan minua onnetonta klenkkaa.

Elämän karuudessaan ja konkreettisuudessaan tilanne on seuraava: Molempien polvien samanaikaisen keinonivelleikkauksen jälkiparanaminen sujui sunnitelmien mukaan 2 kuukauteen asti. Sitten tökkäsi. Kävin 3 kk leikkauksesta jälitarkastuksessa ja esitin huoleni paranamiseni hidastumisesta. Leikkaava tohtori tuppuutteli ja kertoi viimeaikaisista amerikalaisista tutkimuksista, joiden mukaan paranaminen kestä 2kk - 2 vuotta. Paraneminen kun on niin yksilöllistä. Osa pomppii 2 kk: n jälkeen kuin heinäharava - kuin mitään ei olisi ollutkaan. Minun kohdallani lienee 2 vuoden aika lähempänä parannusta.

Esitin tohtorille onnen tunteeni siitä, että ainakaan tässä fyysisessä toimessani ei ole kovin poikkeava. Luonnollinen selitys helpottaa. Mutta. Ei tässä vielä kaikki. Samanaikaisesti olin pariin otteeseen käynyt vakiolääkärilläni. Syynä virran vähyys. Aamulla nukun kymmeneen. Nousen ja pesen hampaani ja rötkähdän vielä hetkeksi sänkyyn huilimaan. Yleensä herää 12-13 välillä. Uskotteko, etä kiharakin tukka joskus voi olla suorana pystyssä! Marja väittikin ilkeyttään, että tukkani on kuin Sodoman ja Gomoran tienviitta. Ei taatusti tiedä mihin päin pitäisi lähteä.

Tohtori ahdasmielisyydessään väitti, että ehkä kaikki ei ole kohdallaan ja määräsi verikokeeseen. Nuukuuttani menin kunnalliseen arvauskeskukseen, josta pitää henkilökohtaisesti hakea tulokset (ensin ratifioidaan lääkärin lähete ym jne - mutta hinta-laatusuhde on loistava. Se on kuin meikäläisen maksukäyttäytyminen. Hidas, mutta varma)

Hakiessani vastauksia ystävällinen laboratoriolady hymyillen kertoi, että: "Oskari! Sulla on kihti". Kun en tiennyt vakavuusastetta, kiitin tiedosta hymyillen. Nyt sitten kotilääkärinä tutkin itseäni coogle -nimisen asiantuntijan avustamana. Virtsakiteet ovat iskeytyneet niveliin ja nyt ne rassaavat polvilumpioitani.

Soitin naapurilääkärillemme ja sain kihtilääkityksen. Söin ensitabletin jo apteekissa. Vatta meni sekaisin, kun olisi kuulunut ottaa lääke ruokailun yhteydessä. Ihmisen innostuminen ei aina ole hallittavissa.

Lähetin e-mailina tohtorilleni verikoevastaukset. Hän makkoili etelän lomallaan. Lähetti paluupostissa ohjeita ja reseptit. Sanoi ettei virran vähyys johdu kihdistä. (Kuinka moni ammatinharjoittaja tai virkaihminen toimii etelänlomallaan näin?) Mietiskelin, että olisi helpompaa jos jokaisella taudit olis paketissa. Niiden hoitokin olisi yksinketaisempaa. Samalla tajusin, että aikuisiän diabetes on juuri sellainen "paketti". Parempi lienee, että sairastaa taudit erillään.

Tohtorin selkeä ohje:
"Älä nyt lähde sinne Sri Lankaan ennen kuin olet käynyt vastaanotollani ja käy kihtikokeissa ennen sitä. Katsotaan, mistä se virran vähyys johtuu." Torstaina 14.12 klo 17 kuulen tuomion. Olemme valmiudessa 16.12. Keke tulee kotiin jouluilemaan 15.12, joten pitää varata 24 tuntia tietojen, kokemusten ja ajatusten vaihtoon.

---------------------

Joulureppuhankkeesta näyttää tulevan vesitankkihankkeen kaltainen upea menestys. Meidän on pakko päästä jakamaan Joulureppuja pian. Pitäkää peukkuja.

----------------------

Ohessa yhteyshenkilömme Keken raportti tavanomaisesta päivärutiinistaan

Keijo Ahorinta
Colombon byrokratian pyörteissä

Heräsin paljon ennen puhelimeni herätysääntä kello 3.45. Monet asiat painoivat mieltä, joten unetkin olivat sen mukaisia. Nousin ylös, hoidin jalkani ja valmistauduin kohtaamaan päivän haasteet, joita varmasti on taas roppakaupalla tulossa.

Mahinda-kuskini tuli jälleen ajoissa Naganden pihaan. Ilmoitin hänelle olevani valmiina, mutta meidän piti vielä odotella Anandan tuloa. Hän olisi tulossa mukaamme. Odotettuani vähän yli viiden aamulla, soitin Analle herättääkseni hänet. En saanut yhteyttä, mutta viidakkopoluilta alkoi kuulua moottoripyörän murinaa, josta tiesin miehen olevan tulossa. Jalkaansa yhä moottoripyöräponnettomuuden jälkeen aristeleva ystäväni huikkasi vaimean huomenen vastauksena tervehtimiseeni.

Aamu oli viileä, joten autossa ei tarvittu ilmastointia. Avasimme ikkunat, joista tunkeutui sisään viidakon moninaiset hajut ja tuoksut. Muutama aamuvirkku Nagasdenian asukas, koko alueemme on tämän niminen, oli jo liikkeellä, vaikka aamu oli vielä pilkkopimeä. Minneköhän hekin olivat matkalla?

Liikenne Galle Roadilla oli hyvin verkkaista, joten Mahinda piti mukavaa vauhtia yllä. Kiirettä meillä ei ollut mihinkään, joten matkan varrella poikkesimme kantakuppilaamme teelle ja pienelle huikopalalle. Pysähdys oli muutenkin tarpeen. Auton niukat sisätilat eivät salli kovinkaan paljon jalkojen liikuttelua, joten jäsenten oikominen on tervetullutta.

Olimme Colombossa sosiaali- ja ulkoministeriön tiloissa paljon ennen sovittua aikaamme. En halua liian kireätä aikataulua matkoihin, sillä mitä tahansa voi matkalla tapahtua. Liikennekulttuuri on kaukana siitä, mihin olemme Suomessa tottuneet. Virastoaika alkaa kello yhdeksän, joten odottelimme kaikessa rauhassa autossa katsellen työntekijöiden kiirehtimistä työpaikalleen.

Kansallislaulun soidessa joka aamu aina samaan aikaan kaikki liike pysähtyy. Ihmiset jäävät paikoilleen kuunnellen kunnioittavasti kansallislaulun loppuun, jonka jälleen kiireinen hyörintä jatkuu taas ikään kuin minkäänlaista katkosta ei olisi ollutkaan. Toinen asia, mikä minua aina mietityttää on, että ohittaessamme tärkeitä pyhiä temppeleitä, kuljettaja pysäyttää ajokkinsa temppelin uhriarkun luona, nousee ajokistaan, ja antaa almunsa temppelin yllä pitämiseksi. Samoin kaikki autossa olevat nousevat istualtaan ja meditoivat hetken. Voi jospa mekin voisimme edes tuon pienen hetken verran lähettää rukouksemme Taivaalliselle Isällemme. Maailma voisi ehkä olla paljon parempi paikka asua ja olla.

Oli tullut aika luopua mietiskelystä ja lähteä ensimmäistä turvatarkastusta kohden. Minulla reppuineni ei ole koskaan ollut vaikeuksia ohittaa turvatarkastuksia ihonvärini vuoksi. Voisinhan olla vaikka millainen palkkamurhaaja tai terroristi, joka kantaa repussaan suurta pommia. Meninhän tapaamaan sosiaaliministeri Lional Premasiria ja hänen sihteeriään sekä ulkoministeriön korkeinta sihteeriä saadakseni asiaani, Lotus Hillin rekisteröintiä, edes vähän eteenpäin.

Ohitin toisenkin turvatarkastuksen, eikä minun täytynyt todistaa edes henkilöllisyyttäni passilla, jota aina varmuuden vuoksi kannoin näillä reissuillani. Ananda tosin tarkastettiin joka kerta, ja tämä silminnähden närkästytti häntä. Oli kai harmissaan siitä, koska minä pääsin livahtamaan näistä tarkastuksista aina kuin koira veräjästä. Sama koski maantietarkastuksia, joita matkalla Colomboon ja pääkaupungin kaduilla oli tuhkatiheään.

Sosiaali- ja ulkoministeriön sihteeristöt olivat kaikki samassa viidennessä kerroksessa. Minua kyllä joka kerta hirvittää mennä hissillä, kun ihmiset tunkeutuvat väen vängällä sisään, vaikka minusta siellä ei ollut yhtään tilaa. Väki oli kai tottunut sulloutumaan kuin sardiinit purkkiinsa niin busseihin kuin nyt hissiinkin. Väkinäisesti hissi lähti liikkeelle, ja kuin ihmeen kaupalla olimme perillä.

Kuljimme pitkiä, tuttuja käytäviä pitkin ensin Premasirin juttusille, sillä hän oli luvannut järjestää asiat niin, että meillä olisi lähtiessämme kaikki se tieto mitä tällä hetkellä on olemassa rekisteröimisestämme. Ministeri ei ollut vielä tullut, jolloin käytimme tilaisuutta hyväksemme ja ministerin sihteeri opasti meitä tapaamaan ulkoministeriön korkeinta sihteeriä. Tämä naukuvalla, minulle vaikeasti ymmärrettävällä englanninkielellään hän kyseli ja kertoili kaikenlaisia asioita. Muiden kysymysten ohessa kysyi, että joko minulla on Entry Visa? Kuvittelin hänen tarkoittavan normaalia turistiviisumia, mutta vasta myöhemmin kävi ilmi, että Entry Visa on aivan toisenlainen viisumi. Tällä viisumilla tullaan maahan silloin, kun kyseessä on työskentely tässä maassa. Mutta eihän tätä minulle selvitetty, vaan olin oman käsitykseni varassa. Onneksi asia tuli uudelleen esille sosiaaliministeriössä.

Premasirin tultua työpaikalleen pääsimme heti hänen juttusilleen. Lyhyt tuokio small talkia, jonka jälkeen menimme suoraan asiaan. Sain esitellä omat tarpeeni ja huoleni. Ensin kysyin rekisteröitymistilanteestamme, josta kenelläkään ei tuntunut olevan riittävästi oikeata ja todellista tietoa. Premasiri ilmaisi kysyneensä näitä ja kertoi, että kaikki ministeriöt puolustusministeriötä myöden ovat näyttäneet vihreätä valoa. Sanoin, että valon näyttäminen ei ole riittävä tae omalle ulkoministeriöllemme saadaksemme maksatusmääräyksen. Tähän ministeri vastasi jälleen, että ensi perjantaina varmasti saisin käsiini rekisteröintipaperimme. Definitely -käsite on saamassa enemmän kuin kirosanan maineen sanastossani.

Varmuuden vakuudeksi Premasiri pyysi meitä istumaan ja odottamaan, kunhan ulkoministerin sihteeri tulisi hänen huoneeseensa keskustelemaan rekisteröinnistä. Samalla muistutin suosituskirjeestä, jonka ministeri oli luvannut minulle antaa käydessäni viime lauantaina hänen asunnollaan kertomassa näistä huolistani. Lional sanoi molempien asioiden tulevan selvitetyiksi tämän sihteerin kanssa.

Odottelimme todella pitkään sihteerin saapumista. Pelkäsin jo virastoajan loppuvan ennen kuin tämä ilmestyisi paikalle. Muistelin joskus kyllä sanoneeni näissä virastoissa käydessäni, etten lähtisi täältä mihinkään ennen kuin saisin tarvittavat asiakirjat haltuuni. Nyt minulla ei olisi ollut mahdollisuutta puhua näin, sillä minun oli äärimmäisen tärkeätä säilyttää hyvät välit sosiaaliministerin kanssa.

Vihdoin ja viimein mies saapui. Ministeri keskusteli singhaleesiksi hyvin pitkään ennen kuin sain ottaa osaa keskusteluunsa. Heidän puheestaan ymmärsin vain sanat Mr. Keke, Lotus Hill ja joitakin muita sanoja, mutta kokonaisuudesta en saanut muuta selvyyttä kuin että Lotus Hillistä ja minusta oli puhe.

Samalla vaikeasti ymmärrettävällä englannilla sihteeri hyvin nopeasti kertoi, mitä Entry Visa tarkoitti. Ilman tätä ja työlupahakemusta en voisi saada residens -viisumia. En kylläkään saanut kaikesta selvää, mitä mies minulle kertoi. Pyysin häntä kertaamaan yksinkertaisesti, mistä oli kyse. Tämä ei siihen enää vaivautunut, vaan ohjasi minut selväsanaisen toimistovirkailijan luokse.

Tämä ensin pyysi kirjoittamaan anomuksen Entry Visan saamiseksi. Kirjoittelin muutamalla sanalla hakemuksen, jolla mahdollisesti viisumi myönnettäisiin. Passista otettiin kopio jos toinenkin. Vähän väliä toimistovirkailija kävi luonani kysymässä lisätietoja. Toinen toimistovirkailija liittyi asiakirjan laadintajoukkoihin. Tämäkin tarvitsi passistani kopion. Koskaan ennen ei ole passillani ollut tällaista kysyntää.

Iltapäivä oli jo hyvin pitkälle ehtinyt ennen kuin sain käsiini Entry Visan ja työlupahakemuskaavakepinkan. Monisivuinen lomakenippu sisältää paljon byrokratiaa, jotka pitää selvittää Suomessa.

Nälkä kurni jo vatsassa, sillä iltapäivä oli jo kovin pitkälle ehtinyt ennen kuin pääsimme sosiaaliministeriön tiloista takaisin ulkoilmaan. Ennen lähtöäni kävin vielä kiittämässä Premasiria hänen antamasta hienosta avusta ja henkilökohtaisesta paneutumisesta asiaamme.

Oli jälleen ruuhka-aika, jolloin yritimme puikahtaa tukkoisen liikenteen sekaan. Minulta tuo homma olisi jäänyt vain aikeeksi, mutta Mahinda -kuskimme livahti matkaan aivan noin vain. Onneksi Colombon ystävämme Pirjo oli luvannut valmistaa meille aterian jottemme kuolisi nälkään. Nälkään emme kuolisi etsiessämme sopivaa ruokapaikkaa sillä hyviä, edullisia paikallisia ruokapaikkoja on aina löydettävissä ja ruoka on aina tulisen hyvää. Nälkäkuolema voisi olla ovella ennen kuin pääsisimme ruuhka-ajan liikenteessä kaupungin toiselle laidalle. Normaalisti tuohon matkaan kuluisi aikaa puolisen tuntia, mutta ruuhkassa matkaan menisi reilusti yli tunti.

Olen oppinut täällä arvostamaan hyviä ja luottamuksellisia ystävyyssuhteita. On arvaamattoman tärkeätä saada puhua vapaasti ja samalla saisimme vaihtaa kuulumisia. Tämä on sangen tärkeäksi muodostunut tapa purkaa myös paineita päässämme. Nyt kun en voi kävellä jalkani vuoksi rannalla poistamassa turhia ajatuksia mielestäni, tällaiset terapiakeskustelut ovat äärimmäisen tärkeitä.

Harvoin pääsemme näin nokitusten juttelemaan, sillä useimmiten vaihdamme kuulumiset puhelimitse. Tärkeätä tämä on siksikin, että Pirjolla on mahdollisuus katsella BBC:n uutisia. Minä voin kuunnella radiota television kautta. Sat yksi ja Sat kaksi lähettävät suomenkielistä ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa. Valitettavan harvoin radiostani kuuluu uutisia Sri Lankan tilanteesta.

Hyvin toimivaa nettiyhteyttä tänne Naganden viidakkokylään ei ole. Käytössäni on modeemiyhteys, joka katkeilee tiheästi. Pystyn joinakin päivinä lukemaan minulle tulleet viestit, mutta pysyvää yhteyttä ei ole sen vertaa, että voisin lähettää edes lyhyttä viestiä kotiin tai ystävilleni. On siis noustava moottoripyörän selkään ja lähdettävä internet -kahvilaan kirjoittamaan vastauksia viesteihin.

Tähän kuluu runsaasti aikaa, jota minulla täällä aina ei ole. Olisi kuitenkin hyvä pitää aktiivisesti yhteyttä ystäviini, sillä olen huomannut, että ellen pidä yhteyttä, täällä oloni "unohtuu" ja yhteydenpito vähenee loppuakseen vähitellen kokonaan. Tämä on sangen surullista. Välttämättä minulla ei aina ole aikaa yhteydenpitoon, vaan on keskityttävä täällä oleviin haasteisiin, joita riittää yllin kyllin jokaiseksi päiväksi. Ymmärrän nyt hyvin lähetystyöntekijöiden ja muiden pitkään ulkomailla pois perheensä parista työskentelevien ihmisten tunteet yksinäisyydestä, joka joskus voi olla kovinkin raskaana olemassa.

Olen äärimmäisen kiitollinen jokaisesta viestistä, jonka tänne saan. Monesti juuri lyhytkin viesti kaukaa kotimaasta saa monet murheet kaikkoamaan, ja kiitollisuuden ja ilon tunteet tulevan kirkastamaan päivääni

Päästyämme Pirjon asunnolle hän ilmoitti, ettei voinutkaan valmistaa meille ateriaa valmiiksi, sillä päivällä hänen keittiössään oli tehty täydellinen myrkytysoperaatio, eikä näin ollen keittiötä voinut käyttää vuorokauteen. Söimme siis maittavan aterian paikallisten suosimassa ravintolassa. Ei lainkaan huono vaihtoehto, mutta vaihteeksi olisi ollut kiva syödä suomalaistyyppistä kotiruokaa. Ensi kerralla sitten korjaamme tämän asian.

Päivä oli jälleen vaihtunut yöksi ja seuraavaksi päiväksi, ennen kuin ehdimme kotinurkillemme takaisin. Tulevasta päivästäkin olisi tulossa hyvin kiireinen.

Keke Ahorinta
Beliattaduwa
Naganden viidakkokylä
Hikkaduwa
Sri Lanka

--------------

Jälkikommentti:

Tämän raportin jälkeen on rekisteröinnissä tapahtunut yllättävää edistymistä. Asiat seisoo... Olen ollut puhelinkeskustelussa lähes päivittäin Kekeen, joka taistelee edelleen kuin raivo härkä.

Sosiaaliministerimme kertoi, että ministerinä hän ei voi enempää enää tehdä. Kolmen ministeriön suositukset on plakkarissa, mutta Paavo Ruotsalaisen sanontaa taas siteeratakseni: "Yksi Sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki." Sri Lankan valtiollisen poliisin hyväksymislausunto. CID on kuin KGB. Lausunto on maannut siellä jo yli 4 kk. Epäilen vähän, että Kekellä olisi taustanaan kaapissa joku ylinopeussakko tms.

On se Keke vaan semmonen Don Quihote. Huomen aamulla klo 5 hän lähtee Anandan ja Mahindan kanssa Colomboon, CID:n päämajaan. Uhosi istuvansa siellä niin kauan että saa lausunnon. Suosittelin kovaa hammasharjaa ja tahnan tukkupakkausta.

Ystävällisesti


Pentti-Oskari Kangas
kiireapulainen / vanhaisäntä
Höyrylaivaosakeyhtiö s/s Ukkopekka
Herrankukkaro oy

PUH 0400 221122
fax 02-4350559
e-mail: oskari@herrankukkaro.fi

www.herrankukkaro.fi
www.ukkopekka.fi

AUTETAAN HEITÄ, JOTKA MUUT OVAT UNOHTANEET.

Lotus Hill - vammaisten lasten koti- ja kuntoutushanke Sri Lankassa.
Kummitietoa ja päiväkirja:
www.positiivarit.fi

Sellaista elämä on

Missäs olet? Oletko vielä kotimaassa? Nämä ovat päivittäisiä kysymyksiä puhelinkeskustelujen avaukseksi. Koskas lähdette? Tapaamisen esipuheeksi. Vuosikausia olemme lähteneet talvikotoomme Sri Lankaan joulukuun 1-2 päivänä.

Suomessa olemme, emmekä itsekään osaa vastata kysymyksiin.



Jahkailumme syyt:

Olin polvileikkauksessa. Laitettiin titaanit molempiin polviin saman aikaisesti. Kova juttu. Koville otti. Painoakin putosi siinä rytäkässä yli 200 gr :-). Uteliaille olen selittänyt, että minulla oli epätasainen polvikuluma. Nyt vaihdettiin polvilumpiot keskenään leikkauksella. Tilastojen mukaan 63 vuoden kuluttua polvikulumien pitäisi olla tasaiset. Edellyttää tietenkin, että pääsen kiiruusti nyt baanalle kuluttamaan polviani.


Lopputarkastus on 4.12, joten madonluvut saan vasta silloin. Olenkohan voimistellut tarpeeksi? Ei taida riittää kruksi enää kuntokortissani haukotuksen jälkeen.


Piti ostamani lentoliput ensi viikolle, mutta.....

Lotus Hill-hankkeemme suuri mies (125 kg - nautin suunnattomasti painoerostamme, jota tuskin ulkopuolinen havaitsee. Minulle tietoisuus riittää.) Keke rynnii raivon härän lailla Sri Lankan valtiokoneistossa. Hankkeemme rekisteröinti on viittä valmis (uskomme).



Onneksemme saimme maan terveysministerin esikuntineen hankkeemme "kummisedäksi". Ilman ministeri Premasiriä olisimme vielä kaukana tavoitteestamme. Normaalisti rekisteröinti kestää 2-3 vuotta. Me olemme nyt runnoneet yhden vuoden. Lukuisat ministeriöt on läpikäyty ennen lopullista voitelua. Se suoritetaan maan valtiollisen poliisin toimesta. FBI:llä ja KGB:llä on vastineensa. Taustamme tutkitaan perusteellisesti.

On muistettava jälleen, että maa on sosialistinen, demokraattinen kommunistivaltio.


Miksikö rekisteröinti on niin tärkeä meille? Ensiaputyötä voimme tehdä jossain määrin, joskin kohtaamme koko ajan vaikeuksia viranomaistaholta. Eräs tavoitteistamme on rakentaa lasten vammaiskoti. Suomen Ulkoministeriön antama hanketuki edellyttää rekisteröintiä paikan päällä. Rakennusluvat edellyttävät rekisteröintiä. Työluvat ym. edellyttävät rekisteröintiä. Meillä on ollut suuri onni saada yhteistyökumppaniksi Munkki Banagalan johtama paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö sekä nyt viimeksi ministeri Premasiri terveysministeriöineen.



Paikallisten viranomaisten kanssa olemme taustaryhmämme kanssa pystyneet toimimaan tyydyttävästi, mutta vähän väliä törmäämme nk. Colombon määräyksiin, jotka muuttuvat vähän väliä.



Olemme nähneet uskomattomia väärinkäytöksiä ulkomaalaisten nk. hyväntekeväisyysjärjestöjen toimesta. Maailma on raadollinen ja ihmiset pahimmillaan hirviöitä. Katastrofien yhteydessä maailmalla liikkuu ihmisten hyeenalauma. Uskomattomia tapahtumia olemme mekin joutuneet näkemään. Siksi maan viranomaisten ulkopuolisesta tuntuen ylimitoitetut turvatoimet ovat osaltaan ymmärrettäviä. Auttaminen ei aina ole automaattisesti sallittua.



Muistan kuinka välittömästi tsunamin jälkeen kiertäessämme temppeleiden evakuointileirejä perässämme seurasi hallituksen miehiä kontrolloimassa toimiamme. Tilanne oli heillekin niin ainutlaatuinen katastrofisuudessaan, että saimme toimia vapaasti. Ilman munkkien läsnäoloa sekään ei olisi onnistunut.


Kotimme läheisyydessä Hikkaduwassa on sveitsiläisen naisen perustama Silvia-lastenkoti. Se on toiminut jo lähes 10 vuotta. Ilman rekisteröintiä. He ovat kertoneet jatkuvista ongelmista. Välillä portit suljetaan heiltäkin, vaikka he ovat kodin rakentaneet ja vastaavat taloudellisestikin sen toiminnasta. Siksi odotamme kuin kuuta nousevaa omaa rekisteröintiämme.


Mutta odotus ei ole estänyt täyspainoista ensiaputoimintaamme. Olen ollut puhelinyhteydessä Kekeen päivittäin. Olen saanut vastaanottaa raporttia jokapäiväisistä pienistä avun töistä. Paikalla olo ja toimiminen reaaliajassa on ollut todella merkityksellistä ja tuloksellista. Pienellä rahalla on näin saatu paljon aikaan. Raha on mennyt taatusti tarpeeseen. Tässä ja nyt. Toiminta on ollut kuin suomalainen sää. Aamulla ei tiennyt, millaista illalla on.


Keke pitää myös voimavarojensa mukaan päiväkirjaa toimistaan, ja toivon, että saamme ne myös joskus luettavaksemme.




Kotona ollessamme päiväpuuhiini kuuluu melkoisena osana sähköpostitoiminta. Kiitettävän usein kummit ja muutkin lähestyvät mitä moninaisimmin toimin.

Eräänä päivänä Jouni Hirn soitti Saunalahdesta. Olisiko meillä käyttöä hyväkuntoisista ja vähän käytetyistä matkapuhelimista? Heillä olisi muutama kymmenen ylimääräistä hyvään tarkoitukseen lahjoitettavaksi. Arvaatte varmaan, että hihkaisin kunnolla.



Seuraavana päivänä Ananda soitti ja pyysi Kekeä tuomaan tullessa käytetyn kännykän. Banagalalle vimeksi tuomamme oli vaiennut. Nyt Ananda joutuu pienestäkin asiasta ajamaan Banagalan luo. Saunalahden kännykät helpottavat nyt yhteistyökumppaniemme elämää ja yhteistyömme sujuvuutta.



Kiitos Jouni Hirn ja Saunalahti.





Sain kirjeen pieneltä säätiöltä, joka jakaa vuosittain 4000-5000? hyväntekeväisyyteen. He lähestyivät meitä. Löytyisikö hyväntekeväisyyskohdetta?

Kyllä ja vaikka kuinka monta. Ehdotin lautataloprojektia, jossa erään naapurin koti hajotettiin maanomistajan toimesta ja sairas äiti yrittää huolehtia lapsistaan ja lastenlapsistaan. Perheen isä juopottelee Colombossa. Ensi viikolla kuulemme säätiön hallituksen päätöksen. Jännittää perheen puolesta aivan mahdottomasti.





Silmälaseja olemme saaneet kiitettävästi. Tiukentuneiden lentomääräysten myötä logistiikka vain on vaikeutunut. Viime matkalla Kekeltä jäi Helsinkiin lentokentän matkatavara-säilytykseen 12 kg silmälaseja. Matkatavaroiden ylipainokontrolli on nyt todella tiukka.



Ongelmaksi tuli se, että matkatavarasäilytyksen toimintaan ei kulunut lähettää pakettia meille. Ne jäivät sinne, kunnes ehdimme hakemaan ne. Parin viikon päästä Keken lähdöstä ehdimme ajamaan sinne. Säilytys 5 euroa per päivä eli yhteensä 70 euroa. Onneksi virkailija jousti ja saimme koko jutun 20 eurolla.

Siispä tiedoksi Sinulle, joka mahdollisesti olet matkustamassa Sri Lankaan. Jos matkatavaroihisi mahtuu muutama lisäkilo, otahan yhteyttä.



Positiivareiden kanssa yhteistyössä alotettiin Joulureppukampanja. Tavoitteeksi asetettiin 650 reppua. Ensimmäisen viikon tulos oli 400 reppua. Tarve ei jää 650 reppuun. Tarve on tuhatkertainen, mutta ruohonjuuritasolla toimien jokainen reppu on tärkeä.



Upeaa on ollut myös vastaanottaa tieto muutaman yrityksen perinteisen joulukonjakkipullon sijaan asiakkailleen toimittama sähköinen joulukortti joulureppuavustuksesta. Aidon hyvää Joulumieltä. Eräs neljän lapsen äiti lahjoitti neljä reppua. Päätös syntyi yhteistyössä lasten kanssa. Hienoa yhteistyötä.


Juuri kun olimme tilaamassa lentoliput, saimme Kekeltä tiedon, että yli kuukauden oleskelun edellyttämä viisumi pitää hakea Tukholman suurlähetystöstä. Aiemmin se saatiin Colombosta. Saimme viime vuonna residenssin eli asumisoikeuden Colombosta. Nyt sekin pitää hakea Tukholmasta. Ja se taas edellyttää suosituksen Sri Lankasta. Huh heijaa. Byrokratia ei kuollutkaan bysanttilaisuuden myötä.



Keke lähti kiiruusti mopollani Baddegamaan hakemaan munkki Banagalalta suositusta. Ministeri Premasiriltä hän ehkä saisi sen nopeimmin Colombosta. Samalla matkalla ministerin sihteerin kanssa hän ehkä voisi päästä ulkoministeriöön, josta suositus voitaisiin lähettää Tukholmaan.



Sellaista elämä on.



Riskillä voisi lähteä ja kuukauden voisi olla, mutta entäpä jos sen jälkeen joudumme tulemaan Tukholmaan hakemaan lisälupaa? Ystävämme Pirjo Colombosta juuri mailasi, että tamilisodan vuoksi maan talous romahtaa, turisteista ei havaintojakaan, ja korruptio rehottaa. Asumisoikeuden vuodeksi voi ostaa pimeästi 150.000 rupialla (1200?). Odotamme tovin Tukholman suurlähetystön toimia. Oneksi Keke on nyt paikan päällä.


Niin, että aina sattuu ja tapahtuu. Huh huh. Ettäkö elämä ei olisi mielenkiintoista.


Jäämme odottamaan tulevaisuutta!


Ystävällisin terveisin

Pentti-Oskari

KOULUREPPU-HANKE LÄHTI KÄYNTIIN

KOULUREPPU-HANKE LÄHTI KÄYNTIIN.
Ilmoittaudu mukaan.

Olen vastaanottanut monia hyviä ideoita ja kommentteja:



* Annan sukulaisilleni ja lähimmäisilleni tänä Jouluna oikean joululahjan: Joulurepun heille, jotka muut ovat unohtaneet.

* Esitin idean pomolleni. Tänä vuonna sidosryhmäläisemme saavat konjakkipullon sijaan pidempivaikutteisen lahjan: hyvää mieltä vuosiksi eteenpäin - joulurepun Ceylonin köyhälle koulutytölle.

* Yhdistyksemme Joulumyyjäisten tavoitteena on 20 Joulureppua.

* Säätiömme hallitus päätyi tänä vuonna ohjaamaan lahjakkaiden nuorten koulutus-stipendirahastosta osan Joulureppuhankkeeseen.

* Perheemme lapset suostuivat siihen, että Joulun alla kaksinkertaistetulla viikkorahalla ostetaan yhdessä yksi Joulureppu (isä lupasi hiukan aviittaa).

* Työyhteisömme kahvikassaan kootusta rahastosta laitoimme sivuun viiden joulurepun varat Sri Lankaan.


Sain mukavan viestin:



?Haluaisimme itse ostaa koulurepun Suomesta ja varustaa sen itse täällä. Olisi tekemisen meininkiä. Tuntuu niin pahalta, että auttaisimme pelkällä kylmällä rahalla.?


Vastaukseni:

Kiitos viestistäsi. Ymmärrän hyvin konkreettisuuden tarpeesi, tekemisen ja järjestelyn ilon.

Vaihtoehdot ovat:

A. Ostaa reppu ja sisältö Suomesta

* maksaa kokonaisuudesta moninkertaisesti Suomessa - verrattuna Sri Lankaan.
* rahti esim. lentokuljetuksena (matkustajan matkatavaroiden lisäpainona) 40?/ kg
* rahti posti- tms. lähetyksinä maksaa maltaita
* vaara joutua tullissa maksamaan 100% tulli repun ja sisällön arvosta. (posti- tai muuna rahtina tullimaksu maksetaan aina isommissa lähetyksissä - joskus myös kirjelähetyksissä)



B. Lähettää raha repun ja sisällön ostamiseen Sri Lankaan

* lapsi saa koulurepun sisältöineen
* paikalliset saavat työtä, koska reppu ja sisältö valmistetaan paikan päällä
* lähetetty raha hyödyntää maksimaalisesti juuri heitä, joita haluamme auttaa.



Karkeasti arvioiden ensimmäisen vaihtoehdon yhden repun satsauksella vaihtoehto kakkosella toteutettuna 20 lasta saa Joulurepun.

Tämä vain on realiteetti.. Vuosien aikana saamamme opin mukaisesti törmäämme tähän aina uudelleen. Käytettyjä vaatteita ja leluja ei missään nimessä kannata lähettää. Pehmolelut ovat poikkeus, sillä ne eivät paina paljoa. Käytettyjä silmälaseja olemme vieneet vuosien kuluessa tuhansia, mutta nyt kiristyneiden kuljetus-säädösten mukaan niidenkin kanssa on ongelmia. Jos joku Sri Lankaan matkustava voi ottaa muutaman kilon nyssäkän silmälaseja, ottakaa yhteyttä meihin. Kokoamme niitä uskomuksella, että aina löytyy joku toimituskanava - kuten tähänkin asti. Niin paha kuin raha vain onkin, ja persoonaton, se on kuitenkin tässä tapauksessa oiva väline.

Ja lisäksi ? kun joku tai jotkut ovat rahan työllään täällä Suomessa ansainneet, lähettämällä tuo raha heille, niin tämä ?paha raha? muuttuu heille ?hyväksi rahaksi?.

Tällaisen hyväntekeväisyystoiminnan perustotuus on tuottaa hyvää mieltä saajalle, mutta eritoten myös antajalle. Voin perustellusti vakuuttaa Sinulle, että kylmän rahan lähettämisen vastineeksi aikaan saat vastineeksi kukkuramitoin lämpimiä ajatuksia saajilta.

Kysymys:

Miten Joulureppurahamme toimitetaan koulutytöille? Onko varmaa, ettei raha tai edes osa siitä kulkeudu yleiskuluihin, hallintokuluihin ja pahimmassa tapauksessa paikallisten korruptioon?

Vastaukseni:

Koko Lotus Hill -hankkeen kulmakivenä on aina ollut ja tulee olemaan avoimuus. Läpinäkyvyys.

Lyhyt selvitys pähkinänkuoressa:

1. Maksat Positiivareiden nettisivulla olevan linkin kautta Joulureppurahasi. Maksun saaja on virallisesti rekisteröity Hope for Sri Lanka yhdistys, jolla on Länsi-Suomen Lääninhallituksen keräyslupa numero OKU 712 A



2. Rahat siirretään Sri Lankaan Comercial Bank of Ceylon Lotus Hill tilille, jonka käyttöoikeus on ainoastaan "volontäärillämme" Keijo Ahorinnalla.



3. Keijo Ahorinta on aiemmin hankkimiensa tarjousten perusteella selvittänyt reppujen ja sen sisältötavaroiden ostopaikat.



4. Kun on selvillä ostettavien reppujen määrä (käytettävissä oleva avustusraha), Keijo kilpailuttaa lopullisesti tavarantoimittajat. Yhteistyökumppanina toimiva paikallinen Buddhalaismunkkien hyväntekeväisyysjärjestö hoitaa viimeisen rutistuksen (yleensä onnistuu paikalliseen hyväntekeväisyyteen vedoten hyvin).



5. Etukäteen selvitetyn tarvekartoituksen mukaan (omat kohteet, lastenkodit yms, munkki Banagalan syvältä viidakosta haettujen köyhien koululaisten ja myös paikallisen Gallelaisen yhteistyökumppanimme - maan terveysministerin - ehdottamat kohteet ) tehdään jakeluohjelma.



6. Talvikotimme terassi ja pihamaa valjastetaan päiväksi repputalkoisiin. johon kutsumme paikalliset kyläläiset. Tarjotaan limonadia ja keksiä.



7. Reput pakataan pakettiautoihin ja toimitetaan ennalta sovittuihin kohteisiin (korkeintaan 2 kohdetta per päivä, sillä Keijo ei jaksa kahta juhlaa per päivä paikalliseen tapaan enempää). Olemme menossa talkoisiin Marjan kanssa aika pian, joten voinemme lisätä juhlatilaisuuksien määrän kolmeen ? sillä minä en jaksa yhtä juhlaa enempää päivässä, vaikka olen 200 gr Keijoa pienempi.



8. Jakelutapahtumat kirjataan virallisesti paikallisviranomaisten toimesta ja kuvataan.



9. Päiväkirjaan nettisivuille liitetään tapahtumat ja dokumentit.



10. Keijo kokoaa kuitit hankinnoista ja toimittaa ne Hope for Sri Lanka ry:n kirjanpitäjälle.



11. Yhdistyksen hallitus tarkastaa kuitit.



12. Lahjoittaja saa hyvän mielen lisukkeeksi rauhan itselleen: Rahat menivät perille. Lapset saivat mahdollisuuden koulunkäyntiin. IHAN OIKEASTI.

-----------------------------

Avoimesti vastaanotamme mieluisasti palautetta ja kysymyksiä. Mieluiten rakentavaa ja meidän toimintaamme auttavaa.

Ystävällisesti

Pentti-Oskari

Elämässä romaanin ainekset?

Viimeisimmät tapahtumat Sri Lankasta 24.08.2006


Rakkaat ystävät!

Paljon on vettä virrannut Rauman ganalissa sitten viimeisen kirjeeni. Olen pahoillani, etten ole ehtinyt kirjoittaa aiemmin. On vaan tapahtunut niin paljon, niin lyhyellä aikajaksolla, etten ole saanut mahdollisuutta kirjoittaa mietelmiäni sähköiseen muotoon. Vaimoni Sinikka käski olla kirjoittamatta kaikkea, mitä on tapahtunut, sillä muutoin saattaisin rasittaa teitä liian paljon, mutta kirjoitan nyt kuitenkin päällimmäiset tunteeni...

Tätä kirjoittaessani olen viimeisiä päiviä ?lomalla? kotona. Viisumin umpeutumisen jälkeen on palattava nykysäännösten mukaisesti to the country of origin, lähtömaahan, jotta viisumin uusiminen olisi automaatio. Mielelläni tulinkin kotiin ja Suomeen. Täällä tuntui kuitenkin kaikki kuolleen, ruoho, puut, pensaat, marjat metsissä, sienet ja kaikki. Kaikissa oli kuivan kesän leima. Päivettyneiden kasvojen takaa paistoi kuitenkin kuuman ja kuivan kesän mukanaan tuoma tunteiden paljous.

Kesä oli kuivettanut luonnon, kuten kalat kuivuneeseen joenuomaan, odottamaan ihmettä, virkistävää sadetta, jotta taas olisi vapaampi hengittää. Odotin paljon loppukesältä. Olen Sri Lankassa oppinut arvostamaan Suomen kesää ja neljää vuodenaikaa, ja nyt luonto oli hypännyt ikää kuin yhden vuodenajan yli suoraan loppusyksyyn kuivine, kellastuneine puineen ja kaikkineen. Vain sade puuttui, mutta sitäkin on nyt jonkin verran saatu, pelastamaan juurikassatoa, ja mahdollisesti nostattamaan sienten itiöemät pintaan metsissä. Toivon ainakin niin.

Sri Lankan sisällissota nostattaa mediassa odotetusti suuren myrskyn täällä kotona. Sri Lankassa sotaisuudet nostattavat mieleen 25 vuotta kestäneen sodan tuskaiset kuvat, pelon, ahdistuksen ja toivottomuuden kolmen vuoden heikohkosta tulitauosta riippumatta. Koulujen ja virastojen sulkeutuminen terroristien vastaiskujen pelossa turruttaa paikallisten mielet ja myös minun. En osaa oikealla tavalla pelätä, vaikka se olisi tässä tilanteessa oikein ja viisastakin. Naganden viidakkokylä, Halpatotan orpokoti, Baddegama, Gallen aluekeskus ja Hikkaduwan turistikylä ovat kuitenkin vielä varsin kaukana sotatantereesta, jotta sodan uhka tuntuisi käsin kosketeltavana. Vihollisuudet todellisuudessa ovat osittain varsin lähellä, vain noin 97 kilometrin päässä Colombossa, jonne ajomatka on noin 3,5 tuntia. Olin käynyt siellä viimeisten viikkojen aikana vähintään kaksi kertaa viikossa neuvottelemassa eri ministeriöissä. En siis väheksy sodan uhkaa, vaan olen oppinut elämään normaalia elämääni, luottaen siihen, että minulle tapahtuu vain se, mitä minulle on sallittu tapahtuvan. Tiedän voivani luottaa johdatukseen vieläkin, vaikka mopo-onnettomuus antoikin mahdollisuuden ajatella toisin.

Ajelin kotiinpäin Halpatotan orpokodista, jossa meillä oli hyvin tärkeä kokous. Suunnittelimme orpolastenkodin juuri valmistuneiden keittiön ja ruokasalin avajaisia ja samassa yhteydessä juhlittavia häitä, jossa orpo kaunotar Subadra saisi omakseen sademetsän prinssin Udayan. Liikenne oli normaalia iltapäivän ruuhkaa, koiria, lehmiä, ihmisiä, mopoja ja autoja sikin sokin kaaosmaisessa järjestyksessä. Kaikilla tuntui juuri tänä hetkenä olevan asiaa jonnekin: valkoisiin pukeutuneet lapset koulusta kotiin, sari -vaatteiset naiset ostoksille ja noutamaan pienokaisiaan koulutieltä, miehet omissa askareissaan. Olin siis täysin tietoinen menosta Baddegama Roadilla. Minulla ei ollut kiire minnekään, vasta illalla olin sopinut tapaamisesta monilapsisessa perheessä viidakossa. Riisisäkki oli vielä ostamatta tuliaiskukiksi, mutta ehtisin sen ostaa vielä hyvin ennen iltaa.

Ajelin aivan rauhallisesti nauttien ensimmäisestä sateettomasta päivästä pitkään aikaan. Viikon verran oli taas satanut, monsuuniaika kun oli. Sadevesi oli taas nostanut tulvan riisipelloille ja talojen lattioille, jotka kummatkaan eivät tarvinneet lisää vettä. Riisiä sade ei enää liiemmin haittaisi, koska sadonkorjuuseen on vielä aikaa, mutta talojen maalattiat eivät tulvavettä olisi enää kaivanneet, sillä ne olivat juuri ja juuri ehtineet kuivahtaa edellisestä tulvasta.

Edessäni oli tien vasemmalla puolella joukko valkopukuisia koulutyttöjä palaamassa koulusta. Iloisesti ja innokkaasti keskustellen he täyttivät osan tiestä. Tien oikealla puolella oli pysäköityneenä harjateräslastissa oleva traktori nokka kohti Nagandea, jonne olin ajelemassa. Lähdin ohittamaan kikattavaa tyttölaumaa, pysyen omalla, vasemmalla puolella tietä. Juuri kun olin tyttöjen kohdalla, vastaani hyökkäsi Vani, pikkubussi, ohittaen traktoria hurjalla vauhdilla. Nokkakolari olisi ollut väistämätön, ellen olisi ajanut tien poikki vastakkaiselle puolelle. Enhän voinut ajaa koululaisten päälle. Siitähän olisi pahaa jälkeä syntynyt, joten kajautin traktorin perään.

Vauhtini ei ollut kova. Pysyin pystyssä törmäyksestä huolimatta. Pyörä ei millään muodoin vahingoittunut. Ajattelin, että nytpä selvisin vähin vammoin. Ainoa kolaus, jonka sain oli oma ylpeys, kun tuolla lailla törmäilin. Noustessani mopon selästä, huomasin jalkani olevan kiinni harjateräksissä. Yksi 22 mm:stä harjateräksistä oli tunkeutunut vasempaan pohkeeseeni. Verta roiskui kaikkialle, kun vedin jalkani pois rautaisesta otteesta.

Juuri kun olin saanut jalkani irrotetuksi, yhä useammat kädet tarttuivat minuun yrittäen nostaa minut maasta. Olin heittäytynyt kadunreunaan selälleni nostaen samalla jalkani ylös tyrehdyttääkseni verenvuodon. Avoimesta haavasta pulppusi ja roiskui verta. SPR:n ensiapukoulutuksien opit olivat nyt tarpeen, sillä vuoto oli ankaraa, ja pelkäsin kuivuvani siihen paikkaan. Onneksi kummityttöni Hiruni oli lahjoittanut minulle paikallisen tavan mukaisesti puuvillaisen hikiliinan. Käärin sen rullalle ja tungin sen avoimeen haavaan, puristaen haavakohtaa voimakkaasti.

Vaadin paikalle ambulanssia! Vasta hetkeä myöhemmin tajusin, ettei moista kulkuvälinettä ole mailla, eikä halmeilla. Kirkkaanpunainen Tuk Tuk kaarsi ylväästi paikalle vastaanottamaan potilaan sairaalaan vietäväksi. Taas samat kymmenet auttamisen halusta palavat kädet tarrautuivat minuun, yrittäen nostaa ruhoni maasta siinä kuitenkaan onnistumatta. Pääsin itse kompuroimaan three wheeleriin, jolloin verenvuoto alkoi taas. Minua auttamaan tullut kaveri oli tahriutunut vereen minua auttaessaan.

Press very hard - neuvoin nuorta miestä tehtävässään. Pääsimme näin ensimmäiseen sairaalaan, jossa todettiin, että haava oli niin syvä ja paha, että oli matkattava Galleen, Karapitiyan sairaalaan. Kuin ihmeen kaupalla sairaalan pihalla odotteli ambulanssi kuin juuri minua varten tilattuna.

Sain tässä sairaalassa mielestäni hyvän ja ammattitaitoisen ensiavun. Tsunamin uhrien auttaminen on varmasti kasvattanut ammattilaisten haavojen ja ruhjeidenhoitotaitoja. Sain tetanuksen vasem-paan käsivarteeni, vaikka yritin kertoa rokotusteni olevan ajan tasalla. Piikki iskettiin ja sillä siisti, pari särkylääkepilleriä vatsaan kyytipoikana vesijohtovesi, stuti, thank you, kiitos!

Matka Galleen, Karapitiyan yliopistolliseen opetussairaalaan ambulanssikyydissä alkoi. Kuski ja pari muuta apuhenkilöä juttelivat keskenään etuistuimella sauhutellen tupakkia kaikessa rauhassa. Mihinkään ei ollut kiirettä, sillä ruuhkainen liikenne ei sallinut sen suurempaa vauhtia, kuin muillakaan oli. Pysähtelimme, jolloin auringon polttava kuumuus tunkeutui samassa silmänräpäytyksessä auton sisälle, sinisen tupakansavun ryydittämänä. Kuljettaja oli ammattitaitoinen, sillä hän ei pyrkinytkään Galle Roadille, joka olisi ollut aivan liian ruuhkainen. Nyt matkanteko edistyi normaalisti kierrellessämme pieniä viidakkoteitä sairaalaa kohti.

Aikanaan olimme perillä. Taas oli innokkaita, auttamishaluisia ihmisiä vastassa. He eivät olleet sairaalan palveluksessa, vaan työttömiä, jotka halusivat täyttää meriittilistaansa Buddhaa varten. Avusta ei ollut mitään hyötyä, sillä ajoliuska oli liian jyrkkä auttajieni voimille. Lisää väkeä tuli kuin taikaiskusta, ja pääsin kuin pääsinkin vastaanottoaulaan odottamaan sisään kirjoittautumista.

Nyt olisin turvassa ajattelin ja saisin parhaan mahdollisen hoidon, sillä olinhan nyt yliopistollisessa opetussairaalassa. Luulo ei vaan ole tiedon väärtti - kuten sanotaan. Se sanonta tuli nytkin pitämään paikkansa. Vaaleasta ihonväristäni johtuen selvisin ensimmäisestä vaiheesta kuin lennossa. Valkolaisilla on etuiluetuoikeus, varsin kyseenalainen sellainen, sillä se oikeus nostattaa paikallisille yhä vieläkin pintaan tietynlaisen katkeruuden itseoikeutettuja riistäjiä kohtaan.

Toinen jäänne noilta ajoilta on sir ja madam -sanojen käyttö, ikään kuin olisimme jotenkin parempia kuin paikalliset. Minulle kyllä ?sirrittely? riittää. Olen ihan tavallinen maantien tallaaja kuten hekin, mutta tätä tapaa ei vain niin helposti kitketä pois. Ainoastaan hyvin tuttujen kanssa saan olla Kekenä, omana itsenäni.

Nimet tuli kirjoihin, tosin sain jälleen uuden nimen, koska en saanut itse kirjoittaa nimeäni ?potilaskorttiin?, vaan sanelin kirjain kirjaimelta nimeni. Nyt Keijo sai muodon Kkjou. Ok nimi kuin nimi. Nyt sain alleni ihan oikean pyörätuolin, mutta renkaissa ei ollut tarpeeksi ilmaa, joten uusi ajopeli oli hankittava paikalle. Minua kyllä huvitti paikallisten katseet, kun he katsoivat löysiä renkaita ja minua vuoronperään, ikään kuin olisin jokin kummajainen. Eihän minussa mitään vikaa ollut. Renkaat olivat vain tyhjät, eikä painollani ollut mitään osuutta niiden tyhjyyteen. Hih!

Taas uusi peli, jokin tavarankuljetusvaunu, tai sellainen härveli, jolla minut kipattiin melkein selälleni, ja sitten mentiin. Ward 10, osasto kymmenen, oli päätepysäkin osoite. Jälleen odottelua osastolle kirjautumisen ajaksi. Se kävi nopeasti. Taas vankkurit vyöryivät eteenpäin pysähtyen sängyn numero yhdeksän kohdalle. Kapea sairaalasänky, varmaan viime vuosisadalta. Patjakin tuntui olevan niiltä ajoilta värinsä ja ominaishajunsa perusteella. Hetkeä myöhemmin kyllä tiesin, miksi patjassani oli kaikki ruskean ja vihreän sävyt.

Sängyssä ei ollut vuodevaatteita, ei lakanoita, tyynystä ja tyynynpäällisestä puhumattakaan. Siihen vain pelkän patjan päälle omissa verisissä vaatteissani rojahdin odottamaan mielenkiinnolla ja vähän kauhullakin seuraavaa vaihetta, lääkärintarkastusta. Haavaa alkoi vähitellen särkeä, eikä lääkäriä ollut näkynyt, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo pari tuntia sitten. Yritin turhaa udella hoitajilta lääkärin aikataulua. Very soon - tuli vastaukseksi. Sanojen perään he leiskauttivat oikein leveän ja hurmaavan hymyn. Hymyhän tarkoitti tässä maailmassa, että kaikki ei aivan varmasti ole niin kuin sanat sen korvien kuulla kertoivat! Senhän minun olisi pitänyt olla oppinut jo aiemmin, mutta turhaa olivat Colmanin opetuksen sanat: ?Jos ihmiset maireasti hymyilevät, niin mikään ei ole kunnossa.? Ei nytkään. Vanha setä ilmaantui paikalle tylsine saksineen. Nirhaamalla hän sai juuri ja juuri katkaistuksi sideharsot. Mies poisti vanhat siteet, ja laittoi haavan päälle kuivat sidetaitokset. Vanhus lähti matkoihinsa sanomatta sanaakaan toimenpiteestä, saati että olisi ilmoittanut lääkärin tulosta paikalle.

Arvelin, että jotakin muutosta tulisi tapahtumaan, koska haava jätettiin lääkitsemättä, vain pari kuivaa sideharsotaitosta kevyesti haavan päälle laitettuna. Aikanaan lääkärikin tuli, katsoi haavaa ja kertoi minun pian pääsevän leikkaussaliin jatkotoimenpiteitä varten.

Jäin odottamaan tuota hetkeä kuin kuuta nousevaa. Mitään vain ei tapahtunut. Kello tuli jo 24, eikä mitään tapahtunut. Vihdoin ja viimein klo kaksi yöllä sisar hento valkoinen tuli kertomaan, että kirurgit ovat lopettaneet leikkaukset tältä päivältä, ja minun leikkaukseni on siirretty seuraavaan aamuun. Ei maireata hymyä, vähän lisää sideharsoa haavan päälle ja matkaan.

Osaston kiire oli melkoinen. Laskeskelin, että avo-osastolla 10 oli 152 miestä. Kaikille ei riittänyt sänkypaikkaa. Suurimmassa osassa sänkyjä makasi kaksi miestä samassa sängyssä, ja loput makailivat käytävän lattioilla tai muovituoleilla. Minun onneni oli se, että olin niin suuri, ettei sänkyyni mahtunut ketään muuta. Jalkanikin retkottivat sängyn päätypinnojen välistä käytävän puolelle.

Sitten minulle selveni patjani värimuunnelmat. Viereiselle pedille, jolta juuri hetkeä aikaisemmin oli häädetty kaksi miestä pois, kipattiin vielä syvässä anestesiassa oleva nuorehko mies. Siihen hänet jätettiin mahalleen retkottamaan, toisten potilaiden auttaessa miestä. Kohta mies alkoi oksentaa eetterin nostattamaa limaa ja vatsahappoja suoraan patjalle. Siitä alkoi tajuntaani iskeytyä oman patjani värilähteet. Samat kuin naapureillani.

Hoitajat eivät kiinnittäneet mitään huomiota tajuihinsa tulevaan, sillä olihan hänellä vieressään liuta meriittiään hankkivia potilaita...

Olin kuvitellut jääväni sairaalaan yksin. Kukaan ei tulisi minua katsomaan sinne. Nagandestakin oli niin pitkä matka, eikä ihmisillä olisi varaa bussilippuun. Tämä luulo osoittautui vääräksi. Heti ensimmäisten vieraiden joukossa oli Erkki, tuo laiha, nuori mies, jonka säärihaavaa oli saanut hoitaa. Lotus Hill -projektin kautta rakennettiin talo, hänelle, hänen liikuntakyvyttömälle vaimolleen ja poika -lapselleen. Yhtään sanaa mies ei puhunut. Silmistään voi lukea suuren huolen, onko kaikki hyvin? Ja sitten tuli muitakin: Halpatotasta, Baddegamasta, temppelistä, Nagandesta, Hikkaduwasta. Kaikki tuntuivat tulleen vain minua katsomaan. Mikä ihana tunne. Kipu oli kuin pois pyyhkäisty, kun ystävälliset sanat sivelivät korviani. Mukanaan he toivat köyhyydestään huolimatta banaaneja, keksejä, vettä ja kaikenlaista muuta hyvää.

Sitten tuli munkki Banagala, Gunaratana Thero, sadu, kunnioitettu ystäväni adjutantteineen kantaen mukanaan tyynyjä, lakanoita, teetä, vettä, limonadia, banaaneja ja tietenkin iki-ihania roteja, vain hieman! rasvaisia, tulisia herkkuja. Sairaala ei tarjoa mitään niistä, vain vettä niille, joita kukaan ei käy katsomassa ja aamulla aamiaiseksi yhden banaanin. Vaikka sainkin jo illalla lakanat sänkyyni, kirput ehtivät maistella vertani kyynärpäistäni niin, että niissä on vieläkin arvet tulehtuneissa puremakohdissa.

Seuraavan päivän aamuna lääkärikierron yhteydessä klo kuusi, lääkärisetä ilmoitti armeliaasti, että pääsisin leikkaussaliin heti aamulla ensimmäisten joukossa. Syytä siihen, miksi minua ei operoitu jo edellisenä päivänä, maan tavan mukaan ei ilmoitettu. Hyvä niin, kunhan poistavat vanhaa kudosta niin, että haava kasvaisi edes joskus kiinni. Kirurgin kysymykseen haluanko anestesian vai paikallispuudutuksen, oli minulla vain yksi selvä vastaus: paikallispuudutus, kiitos. Leikkaussalissa vastaustani vielä uudelleen tarkennettiin kysymyksellä: ?Enkö pelkää kipuja?? Vastasin pelkääväni, mutta enemmän pelkään eetterin tuomia ongelmia, kuin vähäistä hieman suurempaa kipua. Siihen kirurgi naurahti ja alkoi piikittää puudutusainetta sääreeni.

Siinä odotellessani katselin leikkaussalia ympärilläni. Neljällä leikkauspöydällä oli täysi vilske päällä. Näin kuinka kuolioon mennyttä jalkaa amputoitiin. Kuinka nuorelta motoristilta vietiin ruhjoutunut varvas ja osa jalkapöytää ja sen, kuinka paljon pienelle pojalle annettiin eetteriä, jotta hän nukahtaisi. Ei siis minkäänlaista näkösuojaa, vaan kaikki tapahtui tässä ja nyt.

Nopeasti ja ammattitaidolla kirurgi sitoi haavan ja peitteli sen sitten asianmukaisesti. Nyt on kaikki hyvin. Elämään jäi vain pelko, onko mahdollisesti joku pöpö iskeytynyt pohkeeseeni ennen operointia. Se jäisi nyt vain nähtäväksi. Syytä pelkoon oli, sillä minkäänlaista antibiootin poikastakaan ei minulle sairaalassaoloaikana annettu, vaikka lämpöä oli joka päivä yli kolmenkymmenen, kosteutta ilmassa lähes sata ja kärpäsiä ja muita ötököitä ilma piukassa.

Jos ei ollut antibiootteja, niin ei ollut myöskään sairaalabakteereita. Sairaalan hygieniataso ei vastannut henkilökunnan ammattitasoa. Sain varmaankin parhaan mahdollisen hoidon, mitä valtiollisessa sairaalassa voisin saada. Hoidon tasoa en voi moittia, mutta sairaalan siisteydestä ja henkilökunnan palvelualttiudesta minulla voisi olla jokunen sana sanottavana. Maassa maan tavalla, tai maasta pois -periaatteen mukaisesti nyt siis vaikenen ja kiitollisena saamastani avusta kävelen omilla jaloillani. Vielä nytkin täällä kotomaassa syön varmuuden vuoksi jälleen uuden annoksen antibioottia, kun haava ei ota oikein parantuakseen...

Tämä on kertomus niille meikäläisille, jotka vielä valittavat suomalaisen sairaanhoidon tasosta ja siisteydestä. Ja tämä kertomus on tosi!

Vielä kerron toisen tarinan niille, jotka haluavat tietää jotakin arjen karuudesta Sri Lankassa.

Meillä on kummilapsia Sri Lankassa kaksi ja kolmatta syntyvää lasta odotimme kilpaa Surangin perheen kanssa.

Heille syntyikin kaunis tyttövauva 31.7.2006, 3765 g, terve, itki, imi äitinsä rinnasta maitoa ja teki kakit. Kaikki oli kunnossa, mutta kahdeksan tunnin jälkeen 1.8.2006 tyttövauva oli kuollut!


Miksi?

Surangi -äiti oli nähnyt, kuinka vastasyntyneelle vauvalle oli äitinsä rinnanimemisen jälkeen juotettu äidinmaidonvastiketta suoraan mukista kaataen lapsen suuhun. Vauva oli yskinyt ja pärskinyt. Hoitaja ?heitti? lapsen olalleen ja taputteli tätä selkään ja sai yskimisen loppumaan, jonka jälkeen tämä jatkoi juottamista. Juottaminen sai aikaiseksi saman reaktion kuin edellä. Nyt lapsi muuttui siniseksi ja veltoksi. Lapsi vietiin teho-osastolle, jossa vauva kuoli kahdeksan tunnin jälkeen. Lasta ei edes olisi haluttu näyttää vanhemmilleen, mutta he menivät luvatta teho-osastolle. Siellä he näkivät elottoman tyttövauvansa, jonka suusta ja nenästä oli valunut verta... Hoitovirhe on nyt poliisitutkinnassa. Vauvaa ei annettu vanhemmilleen haudattavaksi, vaan valtio/sairaala ?otti huolehtiakseen? lapsen hautaamisen.

Hoitajat sairaalassa jyrisivät sureville vanhemmille: ?Te olette vielä nuoria ja terveitä! Miksi itkette? Teillä on mahdollisuus vielä saada uusia lapsia!?

Olemme saaneet olla niin monessa ilossa mukana. Nyt on vuoro olla mukana Surangin, Hiruni -kummityttömme ja Prasannan surussa. Rukoilemme Taivaan Isää, että Hän on ottanut pikku tyttö-vauvan omaan enkelikaartiinsa. Tämä toive antoi Surangille ja Prasannalle uskoa tulevaisuuteen, jota Buddhan opit eivät tunne! Jumala siunatkoon Teitä rakkaat ystävämme!

Rauhaisaa syysaikaa teille kaikille, että olette jaksaneet olla tukenani koko Sri Lankassa olon ajan!

Keke

Levottomuuksia etelässäkin

Avun tarve lisääntyy entisestään

Päiväkirja 18.10.06

Heräsin aamulla varhain kuulakkaaseen syysaamuun. Olin ajattelemattomuuttani luvannut tavata tärkeän henkilön Herrankukkarossa jo klo 9.00. Soittajan perspektiivistä "keskellä yötä". Kun täytin tarpeeksi vuosikymmeniä kehuin ympäriinsä, että eläkkeelle siirto tapahtuu pehmeästi liukuen. Herääminen aamuisin - luonnollisesti - ilman herätyskelloa on sellainen elämäntapamuutos, että harva siihen yltää.

Se on yksi suurimpia saavutuksia, mitä ihminen voi elämän ehtoopuolella saavuttaa. Nykyaikana se ei ole mahdollistakaan muutoin kuin ihan tarpeettomalle. Maistuis varmaan sullekin tällainen tarpeettomuus. Olin päättänyt olla aamuisin aina tarpeeton klo 10 asti.

Nyt kömmin aamutoimiltani keittiöön aamukahvin ääreen jo klo 8. Mikä onni ja autuus minua kohtasikaan. Kahvia ja ruisleipää. Marja istui vakavana TV n ääressä, pahoilla mielin. Nyt taas Sri Lankassa itsemurhaisku. "Eihän se meitä koske!" Pohjoisessa kahistelevat. Nielaisin aamuisen rotanmyrkkyni pillereillä ja kiiruhdin autolleni.

Nautin suunnattomasti syksystä. Piharapuillemme varisevat isojen vaahteroiden värikkäät lehdet. Olen kieltänyt haravoimasta niitä syrjään niin kauan kuin mahdollista. (Itse en haravoi pihan lehtiä! Eikö ole ovela tapa välttyä?) Kävelen värimatolla. Nautin syksyn väreistä. Ei kuninkaallisten punaisella matollakaan voi tuntea tällaisia aistimuksia.

Avaan auton ja kommunikaattorin. Auto piipittää, että laitahan lihava mies henkselit kiinni. Kommunikaattori piipittää. Tulleita viestejä. Näen ruudusta. Keke 4 viestiä. Ave 3 viestiä. Havahdun elämän todellisuuteen.

Äsken ohimennen TV:ssä kerrottu uutinen Sri Lankan attentaatista ei ollutkaan tavanomainen uutinen meille. Se koskikin Lintukotoamme paratiisisaarella. Naapurimme Ave kertoi 10 km päässä kodistamme sattuneista tapahtumista. Kalastajaksi naamioituneet tamilisissit iskivät keskelle Singalien ydinaluetta, Etelään.

Keke viestitti, että oli hakemassa pääkaupunki Colombosta meille lähes vuoden kestäneen työn jälkeen luvattua rekisteröintipäätöstä. Ministeri oli lähtenyt nenän edestä Galleen että vippulat vinkui. Tärkeysjärjestys muuttui hetkessä. Yleinen ulkonaliikkumiskielto astui voimaan. Paikalliset alkoivat tuhota tamilien kauppoja. Ym.

Voi ei! Tämä vielä puuttui. Koko Sri Lankassa elää 10-15% tamileita valtaväestön seassa. Sulassa sovussa myös Gallessa ja meidän Hikkaduwassammekin. Pelkään, että tapahtuma laukaisee etnisen levottomuuden koko saaren rauhallisemmalla alueella.

Ystävämme Ananda kertoi juuri viime talvena eräänä hiljaisena iltana saaren lähihistoriaa. 80-luvun alussa valtaväestö tappoi koko saaren alueella kulttuurivallankumouksen nimissä valtaisan määrän opiskelijoita ja nk. älymystön edustajia. Myös vähemmistönä olleet tamilit saivat kokea järjettömän verilöylyn. Erityisesti juuri etelässä, Gallen alueella. Koston kierre alkoi. Pelkään, että historia toistaa itseään.

Tapahtumat ovat tuoreita eikä liiallisiin johtopäätöksiin ole syytä. Saamme tänään taas uutisista lisätietoa. Ja ystävämme tekstarit piipattavat kommunikaattoriamme. On taasen paha mieli. Eikö ystävillämme ole jo muutoinkin vaikeaa?

Mitäkö tämä merkitsee Lotus Hill hankkeellemme? On varmaa, että tällaisissa tilanteissa huonoimmassa asemassa olevat kärsivät eniten. Ulkonaliikkumiskiellot, avun logistiikan rajoitukset ym. koskevat juuri heitä, joita me olemme auttamassa. Juuri nyt he tarvitsevat meitä. He, jotka muut ovat unohtaneet.

Aloitamme ensi viikolla operaatio "Joulurepun". Köyhille lapsille koulureppu, joka on täynnä koulutarvikkeita sekä muuta pientä, mutta tarpeellista. Siitä enemmän ensi viikolla - pysyhän sivuilla.


Pentti-oskari

Iloisia uutisia Sri Lankasta

Keke toimitti kaksi cd levyllistä raporttia Sri Lankasta, Lotus Hill projektin tapahtumista. Erinäisistä syistä johtuen ne tulevat sivuille hieman jälkijättöisesti, mutta asia pysyy muuttumattomana.

Haluan korostaa sitä perusasiaa, että Lotus Hill projekti on ollut ja tulee olemaan edelleenkin kaksiosainen. Varsinainen tavoite, Lotus Hill vammaiskodin rakennusprojekti etenee paikallisen byrokratian edellyttämänä hitaasti,mutta varmasti kohti tavoitettaan. Ainoa pettymys on ollut aika. Mutta maassa maan tavalla. Toinen osa projektiamme on edelleen nk. ensiavun antaminen unohdetuille. Tuntuu sillä, että asiat ovat edenneet enkelten siivillä.

Seuraavana tilanneraportti Keken kertomana. Hänen käyttämiensä virallisten nimien suomennoksena:

Erkin talo = Onnela (kylämme vammaisperhe)
Halpatotan lastenkoti = Toivola (hylättyjen, huostaanotettujen lasten "kaatopaikka" n. 135 lasta)
Somebody vammaiskoti = Ilola ( vammaiskoti n. 40 potilasta)

Kaiken kaikkiaan näiden kolmen kohteen kohdalla on vuoden aikana tapahtunut valtava muutos. Meistä jokainen - kummi tai talkoolainen - odottaa avustusrahojen menevän perille.

* Suoraan ja ilman välikäsiä.
* Suoraan apua tarvitseville.
* Suoraan ilman korruptiota.


Olemme onnellisia voidessamme kertoa, että näin on tapahtunut. Kun aikanaan kummeja kootessamme lupasimme toimia edellä mainittujen periaatteiden mukaan, emme itsekkään tienneet mitä lupasimme. Erilaiset olosuhteet, erilainen kulttuuri, yllättävät tapahtumat (lähes päivittäin) eivät olleet ennalta aavistettavissa siinä määrin kuin ne ovat todellisuutta.

Moni kummeista on lähestynyt meitä saadakseen uskonvahvistusta rahansa perille menosta. Kriittisiäkin epäilyjä on joukossa ollut. Ihan oikein. Rehellisesti sanoen: se on luonut myös suurta painetta. Osaammeko, pystymmekö olemaan luottamuksen arvoisia.

Suomen Ulkoministeriön mukaantulo hankkeeseemme oli luonnollisesti suuri asia. Taloudellisesti ja henkisesti. Se lisäarvosti meidät melkeinpä "hovikelpoisiksi". Tällä asialla on ollut myös suuri merkitys paikallisten viranomaisten suhtautumisella hankkeeseemme. Sanoisinko, että rimaa heiluen on ponkaistu yli tavoitteiden.

Ilola, Onnela ja Toivola väkineen ovat nyt kaikki kuin toisessa maailmassa. Heidän mittapuunsa mukaisesti. Raha on mennyt perille. Meillä on uskomaton onni olla ylpeitä yhteisistä saavutuksistamme. Kummien antama taloudellinen ja henkinen tuki ovat olleet kaiken perusta.

Voin paljastaa, että Marjan kanssa välillä uskon puute on ollut kurkkimassa palmun takaa. Mutta suomalainen sinisilmäinen usko hyvän aikaansaannokseen yhdistettynä elämän antamaan realismiin on osoittautunut kuitenkin onnistuneeksi kombinaatioksi.

Näillä päiväkirjasivuilla on satoja kuvia ja tuhansia lauseita hankkeemme etenemisestä ja tuloksista. Työ jatkuu. Hankkeemme rekisteröinti on viimeistä vaille.

* Onnelan perhe tarvitsee uuden kodin lisäksi lääke- ja lääkärihoitoa. Terveellistä ruokaa.

* Ilola tarvitsee monenmoista pientä arkiseen elämäänsä.

* Toivolan lastenkoti tarvitsee vielä paljon. Pientä ja suurta.

Opettajien ja lääkärin palkkauksen myötä kaikki on muuttunut. Se työ jatkuu. Elämme reaaliajassa ja meillä on valmius pienillä "vaahtosammuttimilla" käydä tukahduttamassa pieniä inhimillisiä pesäkkeitä. Meille - ja uskon, että myös kummeillemme - on tärkeää kuitenkin hankkeidemme pitkäjännitteisyys. Kavereita ei jätetä.

Ne onnen autuaalliset, joilla olisi mahdollisuus kohdistaa talvilomansa paratiisisaareen, Intian meren helmeen, tehkää itsellenne onnellinen päätös. Tulkaa katsomaan omia aikaansaannoksianne.

Takaan, että vierailu Onnelassa, Ilolassa tai Toivolassa saa Sinut ikihyväiseen hyvänolon tunteeseen. Lotus Hill -kummina olet ollut mukana auttamassa heitä, jotka muut ovat unohtaneet. Pyydä ystäväsi mukaan! Kummiksi tai matkallesi. Tai molempi parempi. Näette omin silmin!

ystävällisesti

penttioskari


Tässä Keken raportti:

Iloisia uutisia Sri Lankasta!

Tervehdys Ystävät!

Olen jakanut tämän kirjeeni tarkoituksella kahteen osaan: niin ilossa kuin surussa -tyyliin. Niin paljon on tapahtunut, että on vaikeata aloittaa yhdestä, sillä tahtoisin kertoa kaikesta.

Ensimmäiseksi tahtoisin kuvailla ?Erkin talon? valmistumista ja vihkiäisiä. Talon rakennusprojekti yhden talon osuudelta oli suuri työ niin henkisesti kuin aineellisesti. Oli miellyttävää nähdä, kuinka koko kylä oli hankkeessa mukana aivan purkamistalkoista talon virallisiin avajaisiin saakka. Eivätkä kyläläiset ole hyljänneet heitä vieläkään, vaikka uusi, ehompi talo on valmiina mäellä. Enää liikuntarajoitteisen äidin ei tarvitse raahata itseään vessaan jyrkkään ylämäkeen, vaan hän saa porhaltaa suomalaisten lahjoittamalla rollaattorilla minne itse haluaa. Lisäksi hänellä on vanha pyörätuoli kulkemista helpottamaan.

Näkymä kalteri-ikkunoista on vaihtunut aivan uuteen. Mäen päältä voi nähdä Bird Lakelle, Laguuniin, kuten paikalliset sanovat. Ohikulkevat ihmiset tervehtivät iloisesti uuden elämän aloittanutta Erkin -talon perhettä. Koko rakennusprojekti saatiin valmiiksi Lotus Hill -kummien avustuksilla! Kiitos kummeillemme.

Erkin -talon viralliset avajaiset pidettiin 22.7.2006 alkaen klo 7.38. Tarkkaan oli horoskoopinlaatija määritellyt oikean aloitusajankohdan vihkimisseremonialle. Koko kylä oli paikalla todistamassa avajaisissa viralliseksi nimeksi saaneen Onnelan - Happy Home - vihkimistä käyttöön. Tapahtuma vastaa Suomessa kodin siunaamista.

Tilaisuuden aloitti munkki Banagala, Gunaratana Thero, sadu, kunnioitettu, meditoinnin, eräänlaisen rukouksen, kellosta ajan tarkkaan katsoen. Sitten seurasi sarja monimutkaisia seremonioita, jotka päättyivät öljykynttilän sytyttämiseen ja käsien puhdistukseen. Paikalliset osasivat käyttäytyä oikein ja tunsivat seremonian kaavat. Sinikka-vaimolleni ja minulle tilanne oli uusi ja mieleen painuva.

Seremonia sisälsi monta hyvin tarkoin määriteltyä hetkeä, joista yksi oli onnea tuovan ruukun kiehuttaminen. Keskelle upouutta kotia oli tuotu pellinpalanen, jonka päälle oli kasattu kolme kiveä, sytykkeitä ja ruukku, jossa oli vettä. kookosmaitoa, riisiä ja suolaa. Onnea tuova hetki oli juuri silloin, kun vesi kiehui saviruukun reunojen ylitse, mutta ei vielä sammuttanut liekkiä. Tilaisuus päättyi meditaatiohetkeen. Tämän jälkeen kutsuvieraat saivat syötäväkseen riisikakkuja, chiliä, banaaneja ja teetä.

Iltapäivällä vaimoni ja minut kutsuttiin syömään lounasta Onnelaan klo 12.30. Kaikki oli valmista. Väki odotteli kärsivällisesti kutsuvieraiden tuloa. Jälleen kerran jouduimme tilanteeseen, jossa me söimme kahdestaan ja paikallisen tavan mukaan muut vieraat katselivat vieressä kun söimme varmaankin parhaat palat päältä. Yritimme syödä mahdollisimman nopeasti, kuitenkin arvokkaasti, sillä muu väki odotteli nälissään sitä hetkeä, jolloin voisivat saattaa meidät kotimatkalle voimakkaan rummutuksen saattelemana. Päästyämme muutaman kymmenen metrin päähän Onnelasta rummutus loppui ja ankara musiikki jyrähti soimaan. Juhlat voivat alkaa...!

Halpatotan keittiön ja ruokasalin viralliset avajaiset, 13-vuotisjuhla ja häät

Halpatota Detension Home, Child Care Center, Halpatotan vastaanottokoti, lastenhoitokeskus, meille tuttavallisemmin Halpatotan orpolastenkoti - sai vihdoinkin arvolleen sopivat tilat keittiöksi ja ruokailusaliksi. Lotus Hillin kummien avustuksella tämäkin suuri urakka saatiin lopulta monien vaiheiden jälkeen loppuun. Kauniit ja viimeistellyt tilat odottivat 13.7.2006 virallisia avajaisia ja samassa yhteydessä pidettyjä häitä, joissa orpo kaunotar Subadra saisi omakseen sademetsän prinssin Udayan.

Virallisia avajaisia ja häitä valmistelemaan oli perustettu oikein toimikunta, joka Principal Darmasenan johdolla suoriutui tehtävistään mallikkaasti. Niin orpokodin kaikki lapset kuin kodin henkilökunta oli valjastettu erilaisiin työtehtäviin. Minulle oli auennut kukkaron nyörien avaajan rooli, sillä ruokasalista puuttuivat tuolit ja pöydät. Muovituoleja 125 kpl kahden vuoden takuulla kävin tinkaamassa soveliaaseen 60.650 Rs hintaan Gallesta ja pöydät nikkaroivat kodin omat puusepät. Niiden hintaa ei ole vielä tiedossa. Hääparille ostimme sähkökoneita ja kauniin vihkikaapin (26.100 Rs), joka kuuluu joka kodin varustukseen. Virallisista avajaisista munkki Banagala ehdotti, että tekisimme videon (DVD:n), jotta valmis tulos olisi kaikkien nähtävillä. DVD tehtiin ja Pentti-Oskarilla on täällä kopio juhlallisuuksista.

Tilaisuuteen oli kutsuttu kunniavieraiksi ministeritason vieraita, joista tärkein oli Secretary of Social Welfare of Southern Province Mr. Buddappiya Nigamune, jonka aloitteesta ja suosiollisella luvalla Lotus Hill -projekti sai luvan aloittaa toiminnan Halpatotassa. Toinen tärkeä henkilö oli Child Care Comissioner Mr. M. T. Silva, jonka myötämielisyydellä ja avustuksella saimme viimeisetkin rekisteröintiä varten tarvittavat suosituskirjeet Gallesta. Hän myös piti tilaisuudessa virallisen avajaispuheen ja leikkasi suuren maailman malliin punaisen silkkinauhan ruokasalin ovelta.

Pitkien puheiden jälkeen ennen ruokailua Halpatotassa vietettiin sen 13-vuotistaipaleen ensimmäiset häät.

Halpatotan keittiö on muuten valmis, vain mainitsemani pöydät ja kaasukeittimet eivät vielä ole valmistuneet.

Halpatota pesee kasvojaan ja sieluaan päivä päivältä. Täi- ja syyhyprojektin jälkeen työl-lemme avautuneet ovet ovat nyt täysin auki, aivan selkosen selällään. Mitään uhkia, eikä rajoitteita ole enää. Sisään- ja uloskirjautumiset ovat vain muistoja menneisyydestä. Erityisluokan aloittaminen pienessä Halpatotassa on suuri askel Baddegamassa, joka herkin korvin kuuntelee orpolastenkodin ääniä. Palkkaamamme matematiikan opettaja Monika opettaa oman työnsä ohella luku- ja kirjoitustaidottomille lapsille vaadittavia, mutta puuttuvia taitoja.

Käsityönopettajamme Dayana rakastaa lapsia niin, että kutsuu heitä omiksi lapsikseen. Tällainen käytös ei olisi tullut kuuloonkaan vajaa vuosi sitten, kun aloittelimme toimintaamme orpolastenkodissa. Toiminnan tavoitteellisuudesta kertonee sekin, että hääjuhlien kaaso on juuri nyt ollut kuukauden Colombossa suuressa vaatetusalan yrityksessä töissä ompelijana. Oppinsa hän on saanut Dayana -opettajan hellän opetuksen kautta. Monet pojatkin ovat tulleet luokkaan vapaaehtoisesti. Monet heistä ompelevat nyt kouluvaatteita koko orpokodin tarpeisiin!

Tehtävää työtä on vielä paljon. Kauan odotettu pesulaprojekti on saamassa tarvitsemansa rahoituksen. Lasten aika ei enää kuluisi hankalissa vesien keittämisurakoissa, vaan pesukone hoitelee isot pyykit ja pikkupyykin peseminenkin helpottuu uusissa, asianmukaisissa tiloissa. On opittava myös selviytymään arjesta, kun se Halpatotassa asumisen jälkeen jokaiselle siellä olevalle lapselle joskus koittaa.

Emme ole unohtaneet Sambodin vammaistenkotiakaan Kummien rahoituksella ostimme kotiin uuden, mutta vanhanmallisen television vanhan rikkoontuneen tilalle. Samalla tuimme Sambodin työntekijöitä 3000 Rs:lla, sillä he eivät saa minkäänlaista palkkaa työstään. Temppelien suuntaamalla Arms Giving -päivien avulla Vammaistenkoti saa ruoka- ja tavaralahjoituksia, mutta äärimmäisen harvoin käteistä rahaa.

Paikan kaksi naista ja yksi potilaista huolehtivat kaikesta, vaate- ja ruokahuollosta potilaiden wc:ssä käymiseen 24 tuntia vuorokaudessa ilman lomia, lomakorvauksia, Pekkaspäiviä, liukuvaa työaikaa ja ilman avioliittoa. Mikä onkaan tällaisen uhrautumisen hinta?


Lautatalon rakennusprojektin rahankeräys

Olen usein kirjoittanut lautatalosta, jossa asustaa 8+1 henkeä tätä nykyä noin 28 neliömetrin tilassa ilman minkäänlaisia mukavuuksia. He tulivat häädetyiksi omasta kodistaan juuri monsuunisateiden pahimpaan aikaan keväällä. He olivat ottaneet aiemmin lainaa paikalliselta koronkiskurilta, luvaten maksaa rahat korkoineen takaisin. Korko% oli ollut jo alunperinkin aivan liian suuri, jotta kukaan paikallisista olisi kyennyt selviytymään siitä. Kun korkojen osuus oli kasvanut lainaa suuremmaksi, velkoja hääsi lautatalon perheen kaatosateeseen ilman armoa ja sovittelua. Talo purettiin ja samoilla materiaaleilla pystytettiin uusi talo viidakkoon kauaksi asutuskeskuksesta. Täällä he asustelevat nyt ilman vettä ja wc:tä. Uutta käymälää varten on jo alettu kaivaa kuoppaa, joka pitäisi ulottua noin neljän - viiden metrin syvyyteen kivikovaan maahan.

Tälle 8+1 hengen perheelle 60 m2 talon rakentaminen, maatöineen, vesi- ja viemäritöineen ja sähkön vetämisineen maksaa noin 10.000? Tämän summan keräämistä varten olemme saaneet käyttää HOPE FOR SRI LANKA RY:N keräystiliä, OP 530500-212440 ja keräyslupaa no. OKU 712 A, jolloin keräysvarat eivät mene kenenkään yksityistilien kautta, vaan yhdistyksen, jolla on myös virallinen keräyslupa. Tämä on kaikkien etu, joten kiitos Hope for Sri Lanka ry:n puuhaihmisille Vekalle ja Titalle Ryttyllään.

TÄRKEÄÄ! Jos haluat lahjoittaa Lautatalon rahastoon, niin merkitse maksutositteeseen viitteeksi tai tiedoksi LAUTATALO, niin rahat ohjautuvat oikeaan kohteeseen!

Palaan kotiin tältä jaksolta 29.10.2006 jos Jumala suo lähdön ja paluun sekä voimia ja ter-veyttä.

Kiitos jaksamisesta ja rinnalla kulkemisestanne!

Keke

Toisen jalka Naantalissa, toisen kobrajahdissa

Kotona Naantalissa 25.9.06

Tällaista elämä on. Toinen jalka Sri Lankassa, toinen kotona. Debet-projektimme etenee suotuisasti työn merkeissä. Kiitos upean kesän. Viime talven "tuhlaukset" saadaan pikkuhiljaa paikatuksi kunnes taasen syöksymme Kredit-projektiimme.

Keke (Keijo Ahorinta) - Taivaan lahja Lotus Hill -projektillemme - palasi lyhyen kotikäynnin jälkeen takaisin talvikotiimme. Työtä riittää. Avustusprojektimme virallinen rekisteröiminen tässä sisällissotaaa käyvässä sosialistisessa, demokraattisessa, kommunistivaltiossa on uskomaton juttu.

Keke sukkuloi. Onneksi on mies, joka ei anna periksi. Ei sitten millään. Peräänantamattomuus on usein pahe ,mutta hyvimmillään hyve. Olen pyytänyt Kekeä taltioimaan kronologisesti kokemukset rekisteröintitapahtumista. Siitä tullee pitkä jatkoromaani.

Olen löytänyt edullisen satelliittiyhteyden Sri Lankan paikallisnumeroihin. Vinkiksi Teille. Toimii koko maailmaan. Ei suomalaisiin matkapuhelinnumeroihin. Paikallisiin verkkoryhmänumeroihin ja paikallisiin matkapuhelimiin. Valitse ensin 99533. Sitten maan numero ja vastaanottajan numero.
Esim. Sri Lankaan soitettaessa 99533 - 94 vastaanottajan numero

Odota hetki. Automaatti kertoo englanniksi puhelun hinnan (Sri Lankaan 16 centtiä per minuutti) ja yhdistää saman tien. Edullista, mutta mutta ?. Lähes päivittäinen puhelinyhteys kyllä saa aikaan melkoisen kustannuserän.

Lotus Hill projekti elää nyt juuri sellaista nupunpuhkeamisaikaa, että emme malta jäädä mitään tietoa tai kokemusta vaille. Mitä enemmän kokemusta saamme sitä enemmän ymmärrämme arvostaa oman yhteiskuntamme olematonta byrokratiaa. Olkaamme siis tästäkin onnellisia - me suomalaiset.


Päivittäinen puhelinyhteytemme toimi tänään, niin kuin aina aikaisemminkin. Aina sattuu ja tapahtuu. Nyt keke vastasi puhelimeen yskien, töin tuskin sanaa eetterin saaden. Kertoi tulleensa juuri varastorakennuksesta, jonne oli piiloutunut iso kobra-käärme. Usean tunnin maanittelusta ja uhkailusta huolimatta sitä ei saatu sieltä pois. Oli otettava järeämmät aseet. Paikallisen tapaan varaston sisään sytytettiin nuotio. Nuotiolle laskettiin kasa tuoretta chili-pippuria. Ei vaatine merkillistä mielikuvitusta kun ymmärtää, että moinen savustus ajaa "kobrankin kolostaan". Keken yskästä päätellen chilinsavu maistui hänellekin.

Sellaista elämä on. Sri Lankassa.

terveyksin

Pentti-Oskari

ps. AI JUU! KOBRA LÄHTI VARASTOSTA NIIN ETTÄ VIPPULAT VINKUI..


Kekeltä tuli 26.9 lyhyt ja ytimekäs tekstiviesti:

Illalla tullessani hämärässä kotiin, olin astumassa juuri terassille. Huomasin muutaman metrin päässä suuren kobran pään koholla iskuasennossa niskalihakset levitettynä. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni. Nappasin vanhan pihaharjan ja hetken kuluttua se oli säpäleinä ? tuhannen kappaleen päreinä. Kobra päätä lyhempänä. "Tuli sellainen talvisodan meininki", kertoi sankarimme.

Nyt ministerikin tietää mitä Suomessa talvella tehdään

Puhelinyhteys Kekeen, joka parhaillaan vieraili pääkaupunki Colombossa ystävämme Pirjon ja hänen miehensä kotona.

Heti alkajaisiksi tiedustelin hänen jalkansa vointia. (Kekehän joutui vanhan moponi kanssa onnettomuuteen kevätkesästä) "En aikonut kertoa, mutta kun kysyt, kävin juuri Apollon sairaalassa ja sain hyvät lääkkeet. Haava oli alkanut jälleen tulehtua." Apollon sairaala on intialaisten ylläpitämä kansainvälisen tason sairaala, joten uskomme ja toivomme, että apu löytyi.

Keke kertoi myös, että ylihuomenna pitäisi hankkeemme rekisteröintipapereiden edetä aimo askeleen eteenpäin. Usean eri ministeriön mm. puolustus-, ulko- ym. ministeriöiden lausunnot pitäisivät olla valmiina.

Onnen kantamaksi osoittautui viime maaliskuussa vierailumme oman maakuntamme paikallishallinnon avustusministerin kotiin.Vierailun taustana oli ministerin tarjoama illallinen kotonaan hyvin onnistuneen viime syksyn 250 vesitankin jakamisprojektin kiitokseksi.
Päiväkirjaani lukeneet muistanevat maaliskuulta kuinka ihastelimme hänen merkillistä kotiaan. Keskellä sisääntuloaulaa uima-allas. Isäntä oli erittäin utelias kuulemaan asioita kaukaisesta Suomesta. Varsinkin siitä, mitä suomalaiset tekevät pimeään talviaikaan, eihän silloin voi olla muualla kuin sisällä. Isäntää nauratti vastaukseni. Vaimoani kauhistutti.

Kesällä Sri Lankan hallitus kutsui isäntämme maan hallitukseen terveysministeriksi. Mikä onnenpotku meille. Herra ministeri kutsui Lotus Hill edustajana Keken käymään luonaan ja lupasi hankkeemme rekisteröintiin vauhtia. Samalla hän esitti, että hankkeemme voisi rahoittaa syrjäisen koulun 500: lle köyhälle oppilaalle koululaukkuja.

Pidimme Keken kanssa neuvonpidon ja päädyimme yksimielisesti toteamaan, että jos tämä on nyt sitä korruptiota, siedämme sen. Sillä Keke kävi itse tehtaalla tinkaamassa 100 koululaukkua ja itse valvoi niiden perille menon. Tarpeeseen menivät. Jos tämä nyt hipaisee korruptiota (sillä ministerihän tässä sulkaa hattuunsa haki) niin sou vat. Ihan hiukan maassa maan tavalla. Eikö vain? Koululaukut menivät todella tarpeeseen, eikä rupiakaan rahasta valunut muualle.

Samassa yhteydessä Keke kertoi samaan aihepiiriin kuuluvana aika uskomattoman jutun. Kerron senkin, koska olen luvannut olla avoin. Tulee sitten lunta tupaan vaiko ei.

Eräänä päivänä uusi terveysministeri oli soittanut Kekelle ja kertonut tulevansa Hikkaduwaan vihkimään jonkin alaisuuteensa kuuluvan kohteen. Oli saman tien kertonut, että voisi samalla lounastaa Birds Lake kotonamme, joka toimii myös Lotus Hill hankkeemme tukikohtana ja myös Keken asuinpaikkana. Jos sopii?

Sivistyneenä ja kohteliaana erityisopettajan koulutuksen ja kokemuksen saanut Keijo luonnollisesti toivotteli ministerin tervetulleeksi. Hän delegoi asian välittömästi Ananda-ystävällemme, monitoimihenkilöllemme, maanmainiolle kokillemme - myös. Ananda oli hymyillyt ja pyysi raaka-aineisiin rahaa 10.000 rupiaa. (80?) Keke oli meinannut pyörtyä, mutta kaivoi rahat kun Ananda kerran pyysi. Kun Ananda saapui kauppaostoksiltaan, alkoi Keken toinen pyörtyminen. "Koko Gallen kaupunginko olet aikonut ruokkia?" Ananda vain hymyili.

Sovittu vierailupäivä koitti.

Kotiimme porhalsi ensin joukko turvamiehiä, muutama moottoripyöräpoliisi, poliisiautoja ja itse ministeri seurueineen. Yhteensä 40 henkeä. Lounaspöytään. Kaikki 40. Ruokaa riitti. Eikä Anandan hymy hyytynyt. Kertoi vain Kekelle, ettei tämä osaa edes kuvitella millainen kohteliaisuus meitä on kohdannut.

Tilaisuus sujui loistavasti. Ananda on loistava kokki.

Ministeri lähetti meille Suomeen vielä rakkaita terveisiä ja sanoi ymmärtävänsä, että juuri nyt olemme Suomessa. Suomessahan on talvi. Kylmää ja pimeää ja hän sanoi muistavansa mitä suomalaiset silloin tekevät. Ja hymyili ystävällisesti. Onneksi Marja ei ollut paikalla häpeämässä vanhoja sanomisiani.

Ennen poislähtöä korkea-arvoiset vieraat tutustuivat vielä suomalaiseen savusaunaamme. Lieneekö perustelut sen hyvää oloa aiheuttavasta vaikutuksesta menneet liian pitkälle, sillä seuraavaksi ministeri kutsututti itsensä ja perheensä saman päivän illaksi savusaunomaan, kun sattui mukavasti vapaa-iltaa pitkään aikaan olemaan.

Keke kertoi vain havainnenneensa kuinka hänen suunsa sanoi ääni väristen, että "Totta kai. Tervetuloa. Koko perhe".

Onkkeli ryhtyi kiireesti katkomaan kanelipuunoksia ja lämmittämään savusaunaa. Ananda pyysi 10.000 rupiaa lisää rahaa illan tarjoiluun. 10.000 rupiaa pienen perheen illalliseen, siunaili Keke. Ananda vain hymyili. Ja saapuihan ministeri illalla perheineen. 20 henkeä.

Rakkaat kummit! Älkää huolestuko. Tuo 20.000 rupiaa katetaan yksityisistä varoistamme. On se sitten korruptiota tai ei. Näin syvällä olemme käyneet. Paikalliset olot tuntevilla saattaisi kyllä hymyn kare viivähtää suupielessä.

Tiedän, että jotkut on sitä mieltä, että väärin toimittu. Salamannopean päätöksenteon etuna on se, että kestää pitkään, ennen kuin voidaan todeta, oliko päätös oikea. Teen pari pekkaspäivää töitä niin eiköhän se siitä.


Järjestimme 26.8 Aurajokirannassa Vaakahuoneen Paviljogilla Lasten hyväntekeväisyyskonsertin.

Mukana olivat NMKY:n Ambitus laulukvartetti, Turun Sirkus ry:n nuoria sekä kolmen sentin teatteri. 7-seinähulua veljestä esitti 40-vuotisjuhlakonsertin lapsille.

Oli meillä mukavaa. Esiintyjät lahjoittivat palkkionsa Toivolan lastenkodin pesulan rakentamiseen. Pääsymaksukin oli vapaaehtoinen. Puolet tuloista meni Tyksin lapsi-infektiopotilaille. Suurkiitos kaikille!

terveisin

Penttioskari

Yksi aivan tavallinen päivä

Tästä päivästä tulee oikea sillisalaatti- ja urheilupäivä. Herätyksen jälkeen ei niin hyvälle maistuvalle aamulenkille, sillä ajattelin, että kävely hakemaan mopoa korjaamolta Hikkaduwasta korvaisi aamulenkin. Oma sisu ei antanut myöden, ja niin lähdin tutulle aamulenkille. Samalla muistin Colombosta ostamani lääkkeet Onnelan väelle, joten ei muuta kuin takaisin hakemaan unohtuneita lääkkeitä.

Onnelassa minua odotti ihme. Onnelan nuorirouva halusi osoittaa minulle edistymistään, ja nousi kuin nousikin seisomaan pyörätuolistaan, jossa hän oli istua nyyköttänyt edelliset kolme - neljä vuotta! Ihmeiden aika ei siis olekaan ohitse! Kiittelin kovasti emäntää hyvästä suorituksesta. Annoin lääkkeet käyttöohjeiden kera, ja lähdin tyytyväisenä matkaan.

Minua on alkanut arveluttaa tulevassa ylämäessä asustelevat koirat, joita on melko monta. Ne eivät jostakin syystä pidä ihonväristäni, koostani, en minäkään, hajustani, tavastani kävellä tai muusta seikasta hurtat ovat valmiina syömään ylimääräiset kilot keholtani. Siksipä turvallisuuttani ajatellen kerään kouraani kasan kiviä, joilla voisin käydä vastahyökkäykseen verenhimoisia petoja vastaan.

Tällä kertaa pedot olivat vetäytyneet puiden siimekseen sulattelemaan edellistä uhriaan. Minusta ne eivät kovin paljon tällä kertaa välittäneet, murahtivat varmuuden vuoksi kuin osoittaakseen olevansa vieläkin sotajalalla kanssani. Nakkasin kivet kourastani tien oheen ja jatkoin puuskuttaen matkaani rankkaan ylämäkeen. Tämä aamulenkki ei olisikaan mitenkään paha ilman tätä "nälkäläisten vastamäkeä", vai miten se nimi nyt meni siellä Kalannin suunnalla.

Mikä puuskuttaen tulee ylämäessä se helpottaa alamäessä! Hertsileijaa, minustahan tulee vielä aforismienkin luoja täällä Lankassa, jos olla saan ja terveyttä suodaan! Loppumatka sujuikin rattoisasti hyviä huomenia, good morningeja - ihmisille toistellessa, saaden osakseni kauniita, vai surkuttelevia hymyjä osakseni. Yhtä kaikki otan ne suosiollisesti vastaan hyvänsuopaisuutena. Olipahan sanahirviö, jota ei ainakaan tietokoneeni ymmärtänyt tällä kertaa soimata.

Yhä vieläkin tietyissä taloissa keräydytään katsomaan vaellustani joka aamu. En tiedä tulevatko he portinpieleen odottamaan iloista tervehdystäni, vai surkuttelemaan, että tuossa se alia, elefantti, taas menee jolkuttaa. Joka tapauksessa näistä taloista tulee aina vastaus joko sanallisesti, kikattaen tai ainakin hymyillen iloisesti. Olen siis se iloinen tai onnellinen, happy Buddha päivästä päivään. Onneksi ihmiset eivät tiedä vaikeuksistani, yksinäisyyden mukanaan tuomasta kaipuusta ja rankan aikataulun mukanaan tuomista paineista. Ei heidän toki tarvitse tietääkään. Pääasia lienee, että hyvää tuulta markkinoidaan raskaasti 128 kg:n painolla. Se on nyt minun painoni, enkä ole siitä yhtään onnellinen. Joka ilta päätän, että nyt kilot lähtevät, mutta seuraavana iltana huomaan toiveiden palanneen kaivoonsa. Merkillisen syvä tuo kaivo?

Palatessani lenkiltä minua odottaa uusi yllätys. Juuri kun olin tullut suihkusta, rautaportti avautuu, ja Lassana Rutika tulee pitkässä kauniissa mekossaan keinahdellen lapsikatraansa kanssa luokseni sanoen: "Girl has birthday today", ja kiikuttaa kädessään lautasellista herkkuja nautittavakseni. "Wellcome, thank you!" "How old, how many years girl is?" nostan viisi (paha) sormeani pystyyn helpottaakseni viestini perillemenoa. Saan samanlaisen eleen, mutta vain neljä sormea pystyssä, hathara (se on suomeksi neljä ja englanniksi four!). Näppärä likka nelivuotiaaksi. Varmaan oppinut yhtä ja toista vanhempien joka aamuisista tappeluista huolimatta.

En tarvitse välttämättä kelloa, sillä joka ikinen aamu klo 6.30 he aloittavat riidan, jonka päätteeksi jompikumpi riidan osapuolista lähtee pakosalle kiviä taakseen heitellen. Olisipa videonauhuri, niin saisin monet koomiset filmit riidoista ja varsinkin niiden päättymisistä. Välillä kylän naiset tulevat joukolla puolustamaan naista, ja ajavat äijänkäppyrän tiehensä.

"Stuthi, thank you, kiitos!" saan hämmästykseltäni sanotuksi. Lupasin tuoda riisiä ja Bon Boneja, mutta karkeista saankin kieltävän elekielisen vastauksen. Karkithan vievät lapselta hampaat, tulee reikiä. Tuhma setä! Älä osta karkkeja, vaan osta nukke, a doll! Ok! Tuon tarvittavat lahjukset, kun tulen Hikkaduwasta.

Syön hyvällä halulla Milk Ricet ja muut herkut aamiaiseksi. Kaikkia rasvassa keitettyjä munkkeja ja kanelipommeja en pysty minäkään kerralla syömään, mutta riisikakut olivat tosi maukkaita. Mietin mikä tuttu mauste on lisätty näihin riisikakkuihin. Kotvasen ajan kuluttua hoksasin, että kun riisikakkuja keitetään ulkokeittiössä avotulella, niin niihinhän tarttuu savun tuoksu. Ja samassa olin Nuorttijoella Suomen Lapissa paistelemassa nuotiolla juurikalastettua taimenta!!!! Eipä siihen paljon tarvittu, kun mielikuvitusmatkani alkoi vauhdilla edetä pitkin Lapin maisemia. Tänä kesänähän en käynyt ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen (30) vuoteen Lapissa kalastamassa. No ensi vuonna sitten taas menen. Enää en toista kesää peräkkäin jää pois Lapin kauniista kesästä! Toivon ainakin niin.

Lähdin kävellen Nagandesta Hikkaduwaan noin neljän kilometrin päähän hakemaan korjaamolta mopoani. Viedessäni avainta Onkkelille, talonmiehelleni, hän naurahtaen sanoo: "No motorbike!" Kerroin hakevani kulkuneuvoni kävellen kyliltä, hän ihmetellen kysyi: "Colman no?" Ei, Colmania ei nyt tällä kertaa tarvita, sillä todella tarvitsen liikuntaa?

Paita hiestä märkänä saavuin mopokorjaamolle. Ts -moponi virtakaapeli oli hinkkautunut poikki sulattaen johdot yhdeksi mytyksi. Siksi siis mopossani ei ollut valoja, kun tulin viime jakson viimeisinä iltoina Baddegamasta, Iroshan tarjoamalta illalliselta kotiin vain oikea vilkku ja kuutamo valoinani. Siinä oli seikkailumieltä jos missä. Turvallistako, en tiedä, mutta pääsin ainakin tällä kertaa ehjin nahoin kotiin Naganden viidakkokylään!

Maksoin mopon korjaamisesta parikymmentä euroa, en siis suomalaisittain mitenkään mittavaa summaa, mutta täällä se oli jo pieni omaisuus. Vanhaan pyörään alkaa tulla hintaa, mutta vielä kalliimpaa olisi, jos joka päivä kulkisin kaikki nuo matkat Tuk Tukilla.

Pyöräni oli saanut myös uudet silmät, lamput. Lähes kaikki lamput olivat palaneet joko oikosulun vuoksi tai sitten ihan muuten vaan vanhuuttaan. Nyt näkisin siis myös yöllä ajaa pitkin viidakkoteitä.

Ajaa surautin seuraavaksi nukkekauppaan ostamaan Girlille lahjaa syntymäpäiväksi. Löytyihän sellainen kauppa ja tyytyväisenä löydöstäni jatkoin matkaa Sandagirin internet -kuppilaan. Hassu nimitys sinänsä, sillä ei siellä tarjota kahvia tai teetä, muista virvokkeista puhumattakaan.

Luen siis kuivin suin sähköpostini, ja vastailin niihin muutamiin, jotka vielä jaksavat muistaa minua täällä. Itse asiassa niitä viestejä ei ollut kuin tasan yksi. Sari, pitkäaikainen ystäväni vain jaksoi muistaa postilla. Kiitos siitä! Et varmaan voi käsittääkään, kuinka tärkeätä jokainen viesti on tänne matkojen päähän kotoa. Kiitos!

Sitten vielä Ranrekan superstoreen ostamaan kymmenen kiloa punaista riisiä 3,50 ?:lla. Mopo on siitäkin hyvä kulkuväline, että kypäräboksiini mahtuu yllättävän paljon tavaraa. Se ei suinkaan kerro siitä, että minulla olisi mukamas kovin iso pää. Vaan siitä, että Pentti ? Oskari oli ollut kaukaa viisas ostaessaan niin suuren kypäräsuojan, johon mahtuu niin paljon kaikkea kivaakin.

Ojentaessani lahjan Girlille ja Lassana (kaunis) Rubikalle, sain kutsun juomaan teetä naapurin todella matalaan majaan. Hökkeli oli noussut Tsunamin tuoman tulva-aallon voimasta ylös perustuksiltaan, ja laskeutui alas juuri siihen paikkaan, missä talo nyt sijaitsi. Mörskä makasi paikoillaan puoliksi kivijalan päälle ja puoliksi mutavellin päälle laskeutuneena.

Tämä väki tarvitsisi ehdottomasti uuden talon, sillä talon kunto on kelvoton ja se on rakennettu valtion maalle, mistä sen voisi hallituksen herrat koska tahansa pyyhkäistä pois. Uuden talon rakentamisesta olikin keskusteltu aiemmin monia kertoja. Huume -hörhöinen naapurinisäntä haluaisi rakennuttaa talon niille sijoilleen, missä vanhakin on. Talo kelluu mutavellin päällä. Eihän siihen kukaan voi mitään rakentaa. "Ellei siihen, niin mäenrinteeseen viisikerroksinen talo, josta on näkymä järvelle!" oli mies tokaissut, eikä asiasta ole voitu keskustella sen jälkeen. Voi aikoja?!

Halpatotan -orpolastenkodin väki odotteli minua saapuvaksi kuulemaan viimeisimmät uutiset. Kävimme läpi toivelistaa ja ilonaiheita. Suurimmat ilonaiheet löytyivät talon sisältä, omista opettajistamme ja lääkäristä. Erityisluokka oli alkanut ja käsityöluokasta oli tullut täysimittainen ompelimo. Tulevia juhlallisuuksia varten lapset ja opettaja ompelivat kiireellä uusia kouluvaatteita oppilaille. Talo siis oikealla tavalla työllistää lapsia! Onko tämä sitä pahamaineista lapsityövoiman käyttöä? Ovatko orvot lapset riiston kohteina? Orpolapset ovat orjan asemassa Halpapotassa? Ei suinkaan, vaan ammattiin suuntaavaa työharjoittelua! Muistattehan, että puolen vuoden aikana jo kaksi orpolasta on saanut ammatin opettajamme rakastavan käden ohjaamana. Hyvä Dayana! Hyvä Monika! Ja hyvä lääkäri Mandrika, joka nuoresta iästään huolimatta on ollut hyvin innovatiivinen niin Halpatotassa kuin Sambodin vammaistenkodissakin.

Principal Darmasena oli kiiruhtanut kokoukseen Galleen, enkä siksi voinut tavoittaa häntä. Ensi viikon keskiviikoksi löysimme kalentereistamme yhteisen kokoontumisajan. Paljon on pohdittavia asioita Halpatotan kohtalosta tulevaisuudessa, sillä maan hallitus on pohtimassa joitakin uusia ratkaisuja laitosten purkamiseksi. Jos täälläkin ovat pelkät säästösyyt supistamisen takana, niin minä en ainakaan killaa, vaikkei sitä minulta täälläkään kukaan kysele! Ei Raumallakaan kukaan kuuntele pienen puhetta ja ajatuksia!

Perhesijoituksia minä kannatan täälläkin, mutta kuka ottaa kotiinsa murrosikäisen nuoren, jolla on kova elämä jo takanaan kadulla? Tai kuka ottaa kasvattaakseen ja rakastaakseen 18 -vuotiaan tytön tai pojan, jonka mieli kaipaa vain vapautta? Ei kovinkaan moni, luulisin. Ajatus on hyvä ja suositeltava, mutta tällaisessa alikehittyneessä maassa tarvitaan aina hyviä laitosmuotoisia Child Care Centereitä, kuten juuri Halpatotakin on. Aika näyttää, mihin suuntaan tässä maassa mennään lastensuojelussa, kun pienilläkin paikkakunnilla lapsia syntyy kuin sieniä sateella vanhuuden turvaksi, eläkkeen turvaajiksi.

Päivän jo hämärtyessä porhalsin mopollani kotiin Nagandeen. Valoja en vielä tarvinnut, mutta puolen tunnin kuluttua, kello 7 eli 19 olisi ollut jo pilkkopimeää. Ensi kerralla ehkä tiedän miten mopon uudet valot toimivat, josko toimivat ollenkaan.

Tapahtumarikkaalle päivälle kertyi nytkin mittaa, vaikka juuri mitään erityisen merkittävää en saanutkaan tänään aikaiseksi: Nyt vielä muistiin päivän tapahtumat, ja sitten yöpuulle odottamaan uutta päivää. Hyvää yötä, siskot ja veljet!

Keke Ahorinta
Beliattaduwa
Naganden viidakkokylä
Hikkaduwa
Sri Lanka
ahorinta@hotmail.com

Srilankalaiset Libanonissa

Päiväkirja 7.8.06

Kuten aiemmin olen kertonut, monet srilankalaiset lähtivät siirtotöihin Libanoniin, mm. "lempikummilastemme" äiti. Noin miljoona srilankalaista työskentelee ulkomailla siirtotöissä. Paremman elämän uskossa.

Alla ote kirjoituksesta joka osoittaa, että lyötyjä lyödään. Murheellista. Olisiko meillä taasen hitusen aihetta kiitollisuuteen oman elämämme kanssa?

Ote Suomen Kuvalehdestä.
Kolumnisti Risto Repo

Keskiviikko 2.8.2006, Beirut

Ovelle koputettiin; väärinkäsitys, ajattelin. Sitten tajusin, että sähköt ovat poikki eikä summeri toimi. Ilahduksekseni oven takana seisoikin srilankalainen Upali. Hän työskentelee lähihotellissa ja käy sen lisäksi meillä viikoittain siivoamassa. Siivoushetkistä on tosin usein tullut juttutuokioita, Upali puhuu hyvää englantia ja hänellä on valtavasti tarinoita palvelijoiden elämästä.

Libanonissa palvelijat ovat jokapäiväinen asia, keskiluokkaisillakin perheillä melkein pääsääntöisesti on sellainen. Meillä ei ole: ruotsalaistasa-arvoistuneet lapset ja länsisuomalaisujo vaimoni sanoivat kategorisesti ei ehdotukselleni.

Upali tuli Libanoniin, koska Sri Lankassa ei ole työtä. Hän kerää rahaa voidakseen joskus palata ja perustaa oman ravintolan, mutta kun Sri Lankassakin soditaan.

Upalin vaimo on kuudennella kuulla raskaana ja lähti silti Sri Lankaan synnyttämään viime viikolla. Hän joutui odottamaan Syyriassa Damaskoksen kentällä neljä päivää konetta ilman ruokaa, rahaa, mitään.

Kerroin Upalille, miten olin yhtä juttua tehdessäni kadulla tavannut filippiiniläispalvelijoita, joiden kaksoispassilaiset emännät olivat lähteneet maasta lipettiin jättäen palvelijansa selviytymään tilanteesta itsekseen.

"Nabiehissa (Sidonin lähellä olevassa paljon pommitetussa kaupungissa) libanonilaisemännät olivat lukinneet palvelijansa huoneistoihinsa ja sitten lähteneet lipettiin", Upali kertoi kuulleensa.

"Eikö ne voineet karata ikkunoista?" kysyin.

"Kuudennesta kerroksesta?" Upali ihmetteli.

"Sri Lankan lähetystöön tuli väkeä ilman kenkiä: heillä oli vain teepaita ja jotkut housut. Siinä koko omaisuus. Kuuden kuukauden tai koko vuoden palkka jäi maksamatta. Se meni omaa kohtaloaan murehtivien libanonilaisemäntien mukana Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin."

"Sri Lankan lähetystössä on nyt 2000 ihmistä, jotka pitäisi viedä busseilla Syyriaan ja sitten lennättää eteenpäin. Ei ole busseja, ei ole koneita, Israel pommittaa taas Syyriaan johtavia teitä. Ihmiset ovat alkaneet sairastella", Upali kertoo. "Kävin lähetystössä, siellä on aivan hirveää."

Nämä ovat niitä nuoria, älykkäitä ihmisiä, jotka haluavat selvitä itse, mutta joita kansainvälinen nykyjärjestys täysin säälimättömästi pyörittää ympäri maailmaa, mitään turvaa vailla, ja kaikki olevat ja hankitut mahdollisuudet vieden.

Kuuntelen Upalia, ja luen samalla päivän The Daily Staria. Siinä on kartta, johon on merkitty Israelin ilmaiskun aikaansaaman ekokatastrofin pahimmin vaurioittamat alueet. Kyllä, siellä on mukana lempipaikkamme ja -kaupunkimme Batroun. Siinä meni sitten maailman vanhin, foinikialaisten rakentama aallonmurtaja, eläimistä ja juuri nyt muniensa kanssa huseeraavista kilpikonnista puhumattakaan. Aluetta puhdistettaessa tarvittaisiin kemikaaleja, jotka saastuttavat vielä pahemmin.

Haluaisin mennä käymään Batrounissa, mutta täytyy ajatella kaikki bensiinin säästämisen näkökulmasta. Uutistoiminnan kannalta merkittävää toimintaa on pääasiassa koko lailla valmiiksi silputussa etelässä ja Bekaan laaksossa.

En ole harrastanut ampumista, mutta olen ajatellut aloittaa. Täällä avattiin juuri uusi rata kuntoilupaikassa, jossa laiskasti olen käynyt. Kai sieltä saa vuokrata Magnumeitakin.

Ystävällisin terveisin

Pentti-Oskari

PS. Keke saapui tänään Suomeen. Mukanaan terveisiä, informaatiota ja runsaasti kuvia. Ja hyviä uutisia.

Ollaan ruudulla

Sinä päivänä syntyi 352 lasta

Hymy - tärkein rakennusaine

Vaikka Sri Lankassa vallitsee sadekausi ja meillä pohjolassa aurinkokausi, hankkeemme etenee. Hitaasti, mutta varmasti. Ensiavun pääkohteemme Toivolan lastenkoti elää uutta (hygienisesti ja sosiaalisesti) elämää. Koko lastenkodin ilmapiiri, mukaan lukien lapset ja kantahenkilökunta, on vapautumassa henkisesti entisenlaisesta "vankilailmapiiristä".

Olemme saanet kasvatetuksi molemminpuolista luottamusta. Se näkyy kodin elämässä moninaisesti. Lapset uskaltavat jo käyttää luonnollisinta voimavaraansa - hymyä. Hymy tulee olemaan lastenkotimme tulevaisuuden rakentamisen tärkein rakennusaine.


Onnela on nyt nimensä mukainen

Onnelan vammaisperhe asuu nyt uudessa kodissaan. Heille hankittiin kaikki tarpeellinen tyynyjä ja astioita myöden. Ja keittiössä ylellisyytenä on kaasuhella ja vieläpä kaasupullokin. Ja ihan oikea WC ja suihku, kuin myös asian mukainen imeytyskaivo jätevesille. Äidin voimisteluun tarkoitetut puolapuut ovat työn alla.

Talon sisätilan täyttää hymy ja suuri kiitollisuus.

Jatketaan ja jaksetaan.


Päiväkirja 30.7.06

Suvinen tervehdys vielä täältä Suomesta. Lyhyt tilannearvio, jotta tiedätte missä mennään:


Joko pääsisimme rakentamaan?

Keijo on touhunnut Sri Lankassa kuin "raivo härkä" rekisteröinti-papereidemme kanssa. Luulenpa, että viranomaisetkin siellä tajuavat, että olemme aidon tosissamme. Saanemme myöhemmin tarkennuksia välillä aivan uskomattomiin pyyntöihin, mitä matkan aikana on esitetty. Hyväntekeväisyys ja avustaminen vaatii sellaisen määrään papereita ja vakuuksia, ettet ikinä usko. Siinä on "maat ja mannut" vakuutena, että saa auttaa.

Vaikka tällainen tuntuu kohtuuttomalta, pitää muistaa mitalin toinen puoli. Kansainvälisesti toimivia hujausoperaatioita ovat katastrofialueet pullollaan. Niihin mekin törmäsimme heti tsunamin jälkeen pienten lasten orpokodissa, jota amerikkalaisnuoret, muka lääkärit, käyttivät härskisti hyväkseen.

Tätä taustaa vasten viranomaisten ylitarkka kontrolli on jotenkin ymmärrettävää. Ilman munkki Banagalan järjestöä emme olisi ikinä päässeet eteenpäin. Paperit ovat nyt ministeriössä taas ties monennenko kerran melkein hyväksyttyinä. Päätös tulee lähiaikoina. Uskonet jännityksemme.


Mutta volontäärityö ei lopu.

Arkkitehti ja insinööri valmistavat Keijon johdolla nyt rakennuskompleksista materiaalia sellaiseen muotoon, että voimme aikaan saada tarjouskilpailun. Kaiken pitäisi olla valmis 2 viikon päästä. Keke tulee sitten Suomeen ja PSV ry:n puheenjohtaja Sirkku jää odottamaan kirjallisia tarjouksia. Ne toimitetaan suoraan avaamattomana hänelle. Osannette kuvitella, että luotettavan kansainvälisen tarjousruljanssin yhteensovittaminen paikalliseen toimintakulttuuriin on aikamoinen haaste. Mutta tehtävä se on. Se on koko Lotus Hill hankkeen kulmakiviä. Välistävetäjät minimoidaan ja korruptioon ei lähdetä. Siinä sitä on tuulimyllyjä vasten taistelemista.

Serkkuni Sinikka kävi miehensä Keijo luona Sri Lankan kodissamme nk. lomalla. Hänen oheinen, hieman lyhennetty raporttinsa kertoo yhden näkökulman tunteista ja tuntemuksista ensivierailulla.

Kiitos Kikka, kun olet tukenut miehesi Keken työtä. Turkulaisnuorukaisten, Matin ja Tepon sanoin: "Kaiken takana on nainen" Jotakin siitä ehkä tietäisin minäkin.....


Olisipa Oskarilla auto

Sinikan raportista käy ilmi suuri ongelma mihin olemme joutuneet Sri Lankassa toimiessamme. Liikenne. Niin käteviä kun moponi siellä ovatkin, liikenne on yhtä kaaosta ja sanan mukaisesti sydän syrjällään liikutaan paikasta toiseen. Vuokra-autot ovat jatkuvasti käytettynä kalliit. Samoin tuk-tukit. Minä olen jo katkaissut kylkiluuni ja Keke telonut jalkansa. 1/8 tonnin kokoiset miehet pienellä intialaismopolla vaimo takatarikalla on kyllä siinä liikennekulttuurissa huikea riski.

Suuri haave olisi saada hankittua auto. Vaikka käytetty. Kunhan on peltiä vähän ympärillä suojana. Ystävämme Mauri on mopoilunsa ansiosta käynyt jo muutamassa leikkauksessa pääkaupungissa jne. Ehkä se haave joskus toteutuu. Kunhan mitään ei tapahtuisi sitä ennen.

Harmi van, että Sri Lankassa autot maksavat yhtä paljon kuin Suomessa. Eli sikäläisen tulotason mukaan mielettömästi. Jospa joskus saisimme sponsorin turvatakuuksemme.

Pentti-Oskari


Tässä Keken Sinikan raportti.

Kolmen viikon lomamatkani Sri Lankaan on nyt ohi. Palasin maanantai-iltana Suomeen, ja Raumalle kotiin tiistai-iltana. Aina kun Keijo on ollut "lomalla" kotona, minusta on tuntunut siltä, että kotiin tulivat vain jalat, ja pää jäi Sri Lankaan. Nyt tuntuu siltä, että minulta ei jäänyt sinne ainoastaan pää, vaan myös suuri pala sydämestä.

Matkani ei todellakaan ollut mikään turistimatka. Sain tutustua hyvin läheltä ja perusteellisesti Keijon työhön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa hän työskentelee. Sain käydä Halpatotan orpokodissa, Sambodin vammaislaitoksessa, munkki Banagalan temppelikoulussa jne. jne. Sain olla mukana häissä, kodinvihkimistilaisuudessa, temppelikoulun englantilaisen päivän juhlassa, ja jopa synnytyssairaalassa sain vierailla.

Keijo jäi vielä pariksi viikoksi tällä erää. Vammaisten kuntoutuslaitoksen rekisteröimisasia on ihan loppusuoralla. Enää yksi käynti Colombossa, sitten urakkatarjouskilpailu käyntiin ja paperit myös Suomen ulkoministeriöön, joka on luvannut rahoittaa osan projektista. Keijo lupasi kirjoittaa kiertokirjeensä vasta sitten kun tulee kotiin. Nyt hänellä ei ole siihen aikaa. Moottoripyöräkolarissa loukkaantunut jalka hidasti vauhtia muutamaksi päiväksi, itse asiassa pariksi viikoksi, ja töitä on rästissä. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, mm. sairaalasta, jossa hän oli kolme päivää. Jalkaan laitettiin yksitoista tikkiä, ja taisikin olla oikein kunnon pikilankaa, kun paikallisen terveyskeskuksen saksetkaan eivät siihen pystyneet.

Tsunamin tuhot ovat lohdutonta katseltavaa. Talojen raunioita on teiden varsilla, joistakin jäljellä vain perustus ja muutama tiiliskivi tai lauta hujan hajan. Joistakin taloista on jäänyt pystyyn osa seinistä, ja uudelleenrakentaminen on alkanut. Tilapäisiä, ja osalle ihmisistä lopullisia koteja on kyhätty kokoon kaikesta, mitä on jäljelle jäänyt: Laudanpätkiä, peltikappaleita, pahveja, säkkikankaita, ja tietysti luonnon tarjoamaa materiaalia. Valitettavasti on niitäkin, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen ja asuvat
muodon vuoksi "hökkeleissä" saadakseen myötätuntoa ja apua. Suurimmalla osalla hätä on kuitenkin HYVIN TODELLINEN.

Jätän kuitenkin Keijollekin kerrottavaa, ja laitan tähän lopuksi järkyttävimmän kokemukseni ja vastaavasti sitten unohtumattomimman (mikä sanahirviö...?) kokemukseni.

Kummiperheemme äiti oli synnytyssairaalassa tutkimuksissa. Uusimman kummilapsemme pitäisi syntyä näinä päivinä. Mutta se sairaala...!!! Ulkoapäin se muistutti maatalon isoa hallia tai navettaa. Ei ikkunalaseja, katon rajassa pienet ikkuna-aukot rautaristikkoineen. Sisällä suuri yhtenäinen halli, sänkyjä ritirinnan kuudessa rivissä silmänkantamattomiin. Sänkyjä ei jokaiselle riittänyt. Yhtä sänkyä kohti 2-3 äitiä ja vauvaa. Vastasyntyneitä siellä täällä joukossa, sinä päivänä syntyi 352 lasta. Tsunami oli vienyt talosta toisen kerroksen.

Meidän Surangimme, odottava äiti viimeisillään, jäi ilman sänkyä, ja sai vain tuolin alleen niinä kolmena päivänä ja yönä, jotka hän siellä oli. Vierailijoita ja kärpäsiä oli ainakin yhtä paljon kuin äitejä. Sairaalabakteeria ei siellä muuten tunneta!!

Sitten se unohtumattomin!! Halpatotan orpokodissa pieni tyttö katsoi pitkään ristiä kaulassani ja kysyi sitten: "Are you Christian? " Myöntelin olevani! Hän teki rintaansa ristinmerkin ja kertoi sitten osittain singaleesin ja englannin sekamelskalla, osittain ele- ja käsikielellä, rukoilleensa Jumalalta "TEDDYBEAR`IA". Sellainen sitten löytyi Kandyn retkellämme, ja kun vein sen hänelle, silmät loistivat kuin tähdet hänen halatessaan teddykarhuaan. Lähtiessämme hän sanoi minulle "YOU are now my mother?" En osannut muuta kuin vastata:" Yes, I love you like mother!"

Paljon, PALJON, PALJON olisi lisää kerrottavaa! Kunhan Keijo palaa, laitamme kuvia ja kerromme lisää!

Älkää unohtako Sri Lankaa! Köyhyys on hyvin todellista siellä, todellinen KÖYHYYS! Buddha ei pysty sitä ongelmaa poistamaan, melkeinpä päinvastoin. Ihmiset kantavat vähäisetkin rahansa, ja ostavat kukkia ja lahjoja Buddhalle ansaitakseen tämän suosion ja onnistuakseen paremmin seuraavassa elämässä.

"Muistetaan ja autetaan heitä, jotka muut ovat unohtaneet"! tämä tunnuslause on pyörinyt mielessäni paluuni jälkeen.

Keijolta lämpimät kiitokset ja terveiset teille kaikille.

Terveisin Sinikka