31.12.2004
Auttamisen aalto
--------------------------------------------------------------------------------
Tänään aukeni viides päivä jälkeen vedenpaisumuksen. Ystäväni pyysi käymään Hikkaduwan rannassa katsastamassa, mitä kuuluu heidän tutulle, rakkaalle hotellilleen. Menin, kun ajoin yskivän moponi kanssa ohitse. Nyt ymmärrän miksei mopoissa normaalisti käytetä lamppuöljyä. Paikallinen ystäväni lohdutteli, että kone tykkää siitä, kun se on niin rasvaista. Miksiköhän se sitten yskii. Olisi onnellinen, kun saa ylimääräisen rasva-annoksen.
Poikkesin hotelliin. Henkilökunta oli ahkerana töissään. Oli menossa suursiivous. Otin ystävälleni kuvan. Surullinen kuva hänen rakkaasta hotellistaan. Turistin ensituttavuus on useasti hotelli, uima-allas, aamiaishuone, oman huoneen parveke. Niistä tulee ystäviä. Vasta pidemmän oleskelun jälkeen ihminen tulee kuvaan. Kymmenennen käyntikerran ystäviä on lukuisia. Eikä joukossa ole yhtään hotellia.
Jokaista tapaamaamme paikallista on kohdannut suuri suru. On aivan normaalia, että ystäväjoukosta kuoli 50 ihmistä. Monellako meillä suomalaisella on edes ylipäätään 50 ystävää? Kävin tapaamassa Lejon Pandulaa. Eläkkeellä olevaa rautatievirkamiestä. Kaikkien kummilasten "isää". Hänen hoidossaan on lähes 900 suomalaisen kummilasta. Pandulan pieni hotelli ja talo säästyivät kuin ihmeen kaupalla pahimmalta tuholta. Kiitos rantamaiseman peittäneen Coral Rock hotellin. Vanha mies voi hyvin. Tukka oli kampaamatta. Hänellä oli suuri murhe kummilapsista. Monet ovat menehtyneet. Kestää kauan, ennen kuin saamme faktoja. Suomen kummilapsikoordinaattori Ossi Vuorinen tulee avuksemme vaimonsa Annelin kanssa. He ovat olleet Suomessa melkoisessa informaatiopyynnön pommituksessa. Hienoja ihmisiä.
Alkoi saderyöppy. Ei hyvä. Lieju tässä vielä puuttuukin. Sadevesiviemärit ovat nyt Pekkaspäivillä. Istahdin suosikkiravintolan Red Lobsterin avoimelle terassille. Eilen se avattiin - ontuen. Nousi kuin Felix-lintu tuhkasta. Sain kommunikaattoriini hyvän kentän yllättäen ja salamana aloin lähettää Herrankukkaroon yhteyshenkilöllemme Petrille ottamiani kuviani Hikkaduwan kylästä. Myös sen ystäväni pyytämän kuvan rakkaastaan. Siitä hotellista.
Hotellin rannanpuoleiselta terassilta otin kuvan pyöreästä ravintolasta, joka oli suosittu, koska se oli ilmastoitu. Jäljellä oli pelkkä pyöreä betonilattia.
Ja tietenkin ilmastointi, luonnollinen sellainen. Red Lobsterin omistajasuvun isoäiti toi rikkinäisen tuolin ja kysyi, halusinko oluen. Hätkähdin! Minusta oli tullut yllättäen raitis. Se alkoi 26. päivän aamuna. Mutta sen kunniaksi soin isoäidille mahdollisuuden palvella. Kysyin hintaa? Se normaali 100 rupiaa (n 70 senttiä), sanoi tämä palveleva isoäiti. "Normaali hinta näissä olosuhteissa?" Sir Big Oscar "Me haluamme satsata tulevaisuuteen!" Viisas ihminen, tämä isoäiti.
Jäin miettimään uutta nimeni etuliitettä. Selvisihän se. Poikani - Karioskari oli käynyt täällä jo aiemmin. Loogisia ihmisiä nämä sri lankalaiset. Raja sukulaisineen oli tukkinut oikopolun asunnollemme. Keskellä tietä raahattiin rikkonaista kalastusvenettä. Hänellä oli kaksi kappaletta 34 jalkaista alusta. Toinen löytyi Coral Sands hotellin puutarhasta, toinen Blue Corallin ala-aulasta. Kylän ja Rajan ylpeys, 40 jalkainen, upea sinikeltainen tuliterä kalastusalus oli lähdössä ensiretkelleen, kun kauheus tapahtui. Paikalle saapui sukulaisnuori, joka kertoi aluksen löytyneen. Kalastussataman aallonmurtajan päällä oli aluksen keulasta pieni pala.
Jatkoin matkaani intialaisella mopolla. Liikenne alkaa jo olla entisenlaisensa. Rantatietä ollaan saamassa ajokuntoon. Ajan tien sivuun, sillä paikalle saapuu valtava kolonna hätävalot vilkkuen. Tielanoja, maansiirtokoneita, kauhakuormaajia, puskutraktoreja, kuorma-autoja. Etelä-Korealaiset ovat jo jonkin aikaa rakentaneet saaren ensimmäistä todellista maantietä. Colombosta Mataraan - Länsirannikolta etelään. Tietyö siirtyi rannemmalle. Hetkessä nämä jättiläiset lanasivat tien rojuista, täyttivät tien katkenneet kohdat. Ja ohimennen kauhakuormaaja kävi tekemässä kuopan. Ruumiita on vielä paljon. Jättiläiset olivat oikeaan aikaan oikealla paikalla. Myöhemmin, asunnolle mennessäni, sama kolonna ajaa hirveää vauhtia ohitseni sireenit soiden. Oli tullut hälytys uudesta aallosta. Onneksi se oli väärä. Viiden kilometrin päässä Baddegamassa oli aamulla jälleen koettu pakokauhun hetkiä. Noin metrin korkuinen aalto oli lyönyt rantaan. Eloon jäänet muistavat, että helvetti alkoi viisi päivää sitten metrin korkuisella aallolla. Lisää ei tullut, mutta huhu levisi hysterian tavoin.
Maanrakennusjättiläisetkään eivät jääneet mittelemään voimiaan isompansa kanssa.
Kävin suomalais-sri lankalaisen Lalin hotellissa, Lanka Paradisessa. Se sijaitsee 600 metrin päässä rannassa ja pelastui täysin. Lähes ainoana koko kylässä. Asukkaana oli ainoastaan yksi perhe. Ruotsalaisia, jotka olivat juuri lähdössä pääkaupunkiin odottamaan lentopaikkaa. Isännällä on myös kommunikaattori. Hän kertoi saaneensa viime päivinä Ruotsin ulkoministeriöltä kymmeniä viestejä. Vuorokauden ympäri. Niissä pyydettiin häntä informoimaan jokaisesta tapaamastaan tai kuulemastaan ruotsalaisesta. Ihmettelin, että mistä olivat saaneet hänen numeronsa. Hän kertoi kuulleensa, että viranomaiset nappasivat tuhon jälkeen kaikki täältä tulleet puhelut Ruotsiin ja jäljittivät sitä kautta soittajien numerot. Ja sitten massatiedustelut eetteriin. Huomio, huomio! Nukkuuko Suomen Ulkoministeriö?
Hotellin kokki seisoi touhukkaana tötterölakki päässään ja oli kovasti pahoillaan kun ei ollut ruoka-aineita. Mutta olisi Lemon Giniä, sanoi kokki. Kiitos ei, raitistuin juuri tällä viikolla", sanoin ja vähän valehtelin. "Ei ruokaa, ei palkkaa" jatkoi kokki. "Miksi sitten olet töissä?", utelin. "Minulla on tämän viikon iltavuorot" sanoi tötteröpää. Uskomaton kansa. Tietääköhän hänen ammattiliittonsa?
Ajoin tullessani alueen suurimman temppelin ohi. Arviolta noin 2000 koditonta odotteli pihamaalla ruokaa. Pakettiauto toi juuri riisiä. Ajan huomenna niin syvälle viidakkoon, että löydän kaupan, josta saan pari säkkiä riisiä. Tiedän, että ruokaa on. Maa on omavarainen ruokahuollossaan - siis viisas maa. Mutta ongelmana on tuo brutaali väline - raha. Eivät köyhät maanviljelijät voi lahjoittaa ainoaa toimeentuloaan. Eikä kauppiaat kauppatavaraansa. Kodittomat, joilla ei ole mitään, ei ole myöskään rahaa. Eikä siis ruokaa. Luulen, että yksi akuutti ongelmista muiden joukossa on juuri tämä raha. Sitä on Suomesta tulossa. Takaan, että sille on paikkansa.
Sateessa saavuin asuntoomme. Matkalla kylämme väkeä valui vastaani. Hymykontaktit entisellään. Haluan, mutta en vielä ymmärrä tätä kansaa. Naapurimme tuli juuri Lake Bird -järveltä. Tänään oli noussut pintaan vain 6 ruumista. Ette ikinä usko, miten ihminen voi turtua. Kauheaa. Tuntui positiiviselta, ettei enempää.
Poikani oli juuri saapunut läheiseltä junaturmapaikalta. Poika oli aika hiljainen. Kerroin raportissani "Olen käynyt Helvetissä" tästä turmasta käydessäni paikalla ensimmäisten joukossa. Kuviakin lähetin Suomeen.
Vasta nyt alkaa selvitä kauheuden todellinen laajuus. Junassa oli 20 vaunua. Tänään sotilaat saivat kovaa kalustoa käyttäen avattua kolme vaunua. Noin 450 ruumista per vaunu. Lisäksi alueella asui noin 1000 ihmistä, joista osa pakeni junanvaunujen suojaan aallon tullessa. Suuri osa vaunuista oli kadoksissa. Ne löytyivät. Ne olivat uponneet ja hautautuneet liejuun, metrien syvyyteen. Virallisten tietojen mukaan menehtyneiden määrä on noussut joka päivä. Ja nousee yhä, hyvin kauan. Kuten aikanaan arvelin, arvioiden päälle saa laittaa nollan. Ehkä kaksikin.
On uudenvuoden aatto, eikä huomenna ole odotettavissa krapulaa. Istumme poikani kanssa terassilla pimenevässä illassa. Viidakkosudet ulvovat jälleen ennen aikojaan. Kummipoikamme Ananda, kymmenvuotinen ystävämme saapuu hetkeksi seuraamme. Hän menetti viisikymmentä lähisukulaistaan. Kerromme, että saamamme viestin mukaan ystävälääkärimme ei saa työnantajaltaan lähtölupaa, koska bakteeritartunta estäisi hänen työskentelynsä tulevaisuudessa Suomessa. Vain Punaisen Ristin kautta se on mahdollista, mutta se edellyttää ensiksi kahden viikon kurssia. Lentoliput olivat valmiina ja maksetut. Lääkkeet kapsäkeissä. Ymmärrämme faktat, vaikka pettymys on suuri.
Ananda kertoo kuulleensa, että tänne on saapunut laivalasteittain lääkkeitä. Ne riittävät vuosiksi. Ongelma akuutisti nyt on raha. Ja kun jälleenrakennus saadaan alkuun, jälleen ongelmana on raha. Ossi tuonee lääkkeet tullessaan, niillä on varmasti käyttöä. Ja sitten teemme tilannearvion apumme kohteesta. Haluan jotenkin kohdistaa sen siihen junaturman kylään.
Pena, ystäväni Las Palmasista, laittaa minullekin ryhmäviestin riemullisesta uudenvuoden aaton vietosta. Vastaan Penalle, että "Kiitos samoin!" Mitäs sitä muutakaan, kun Pena ei tiedä, että olen käynyt helvetissä.
Tottakai pelkään bakteerien tarttumisvaaraa. Mutta haluaisin minuun ja meihin muihin suomalaisiin tarttuvan hymyn taidon. Tämä hymyilevä kansa on uskomaton kansa.
Pentti-Oskari
perjantai 31. joulukuuta 2004
torstai 30. joulukuuta 2004
Ihmeellinen kansa
Sri Lanka Hikkaduwan Naganden kylä 30.12.04 myöhään yöllä.
Kolmas vuorokausi tuli aamulla täyteen. Kolmas vuorokausi siitä kun kaikki sai alkunsa - tai loppui. Tämä lyhyt hetki tuntuu ikuisuudelta, sillä se on suuri osa elämääni. Vanha, viisas merilaki, on tuhansia vuosia hoitanut merellä myös viestinnän. Myös katastrofitilanteissa. Maailman kaikilla merillä. Yksikielisenä. Se on ollut lippujen kieli. Tänä tietokonepaholaisen aikakautena niin kutsuttu sivistynyt maailma ei enää tarvitse lippuviestitystä. Sri lankalaisten jokapäiväiseen elämään kuuluvat vielä tänäpäivänä liput. Suurina juhlapäivinä juhlistetaan erilaisia teemoja erivärisin lipuin. Vaalien alla kylän valtapuolue koristelee koko tienvarren omilla lipuillaan. Vainajan kodin ulkopuolella liputetaan valkoisilla lipuilla - samoin hautajaissaattueessa.
Tänne ovat tulleet lippujen aallot. Valkoisia lippuja näkee ruumiita poiskuljettavissa kuorma-autoissa, mutta myös surun osanoton merkkinä tuk tuk -taximopedeissa. Havahduin jälleen käydessäni junaturmapaikalla. Ihmisiä oli siellä hakemassa omaisiaan. Satoja ihmisiä. Havahduin siihen, etten nähnyt kenenkään itkevän. Buddhalainen lempeä ja ymmärtäväinen uskontoko sen saa aikaan? Tunnelma on epätodellinen. Seison omaisten joukossa ja saan katsekontaktin aina, kun käännän pääni. Lähes poikkeuksetta kohtaan vaimean hymyn. Yritän selittää itselleni, että hymy on surullinen. Sen täytyykin olla, mutta se näyttää heidän normaalilta hymyltään, kuitenkin vaimeana. Minulla ei ole ymmärrystä riittävästi - en tunne vielä tätä kansaa tarpeeksi.
Mietin tätä merkillisyyttä nyt yöllä. Olenko kuullut lasten itkevän täällä? yleensäkään? Harvoin. Silloinkin todella pienen lapsen.
Nyt kolmannen päivän jälkeen huomaan maailman jälleen muuttuneen. Ensimmäinen päivä oli katastrofi ja hysteriaa. Toinen päivä järkytystä ja pelkoa uusista aalloista. Kolmas päivä valkeni kuin arkeen. Yhtäkkiä kyliin ilmestyivät sotilaat, poliisit ja suuret maansiirtokoneet läheiseltä suurelta tietyömaalta. Ihmiset palasivat viidakosta takaisin, kotiinsa, kauppaansa, pesulaansa. Alkoi toimeliaisuuden päivä. Illalla ensimmäiset kaupat avasivat ovensa. Pari ravintolaa jo tarjoili Lions-olutta.
Uskomaton kansa. Vähäeleisesti toisiaan auttaen, kivi kiveltä raivattiin ja siistittiin. Uskon, että muurahaiset ovat toimissaan ottaneet oppia sri lankalaisista. Rannan päätie on suurelta osin jo korjattu. Paikallisen ystävämme luotsatessa osittain viidakkopolkuja pitkin pääsimme käymään 20 kilometrin päässä olevaan Gallen kaupunkiin. Olimme kuulleet, että sinne on saapunut suomalainen lääkäri, jota menimme tapaamaan saadaksemme ohjeita tänne lähtevälle lääkäriystävällemme. Emme löytäneet häntä. Löysimme ainoastaan sairaalan aulassa olleet neljä konttia sairaalasänkyjä. Lähetyslapussa luki Finland.
Eräs toimittaja soitti ja kertoi puolisonsa olevan SPR:n ryhmässä mukana. Heidän kenttäsairaalansa on seissyt tullissa jo viikon. Mistähän tulee viranomaisviha? Kuinkahan näin sympaattinen kansa on saanut tällaiset viranomaiset? Paluumatkan pääsimme ajamaan jo rantatietä pitkin. Tuntui hyvältä nähdä kylien ulkopuolella kuorma-autoja, jotka jakoivat ruokaa. Aina välillä oli liikennekatkos, jonka aikana puskutraktori hoiti työtään. Voi kunpa he voisivat työntää kaiken rojun kasaan ja haudata ne tauteineen päivineen. Mutta rauniot ovat heille jälleenrakennuksen materiaalia. Täällä - vasta täällä - ymmärtää, mitä on oikein köyhä, kun ei ole yhtään mitään. Ennen oli sentään hymy. Se ei ole vaiennut, vaimentunut vaan.
Jatkamme ajamista. Talojen edustalla palaa nuotioita, joissa poltetaan roskia. Pihoja lakaistaan ja raunioiden tiiliskiviä putsataan talteen. Joissakin taloissa palaa valot. On tullut jo pimeä. Suomesta tuli viesti, että täällä on öisin ulkonaliikkumiskielto varastelun takia. En koko aikana ole nähnyt ainuttakaan varasta liikkeellä. Hikkaduwan Singer-kodinkoneliikkeen ikkunat olivat säpäleinä kaksi päivää, ennen kuin omistaja tuli noutamaan tavarat. Eivät varkaat. Suomessa tämä ei olisi mahdollista. Merkillinen kansa.
Red Lobster oli Hikkaduwan suosituin turistiravintola. Ei enää. Ei ole turisteja. Myös se kärsi pahoja vaurioita. Hämmästyksemme oli suuri kun havaitsimme sen juuri avatun. Ontuvilla tuoleilla istui paikallinen talkooporukka oluella. Eteen pysähtyi kopea auto ja sisään astui kaksi tiukkailmeistä, siviilipukuista miestä. He halusivat kaksi pulloa arraccia, palmuviinaa. Saivat mukaansa ja palasivat autoonsa, poliisiautoon. Järkytysten jälkipuinnit poliisiaseman puutarhassa ilmeisesti jatkuivat.
Kun ajoimme kylän läpi, tuntui kuin olisin saapunut kukkatarhaan. Uudet kukat puhkeavat jälleen kukkaan. Romun ja tuhkan alta. Miten kaikki voi alkaa uudestaan näin pian? Olen surullinen katsoessani Coral Rock -hotellin hyökyaallon repimää avointa alakerrosta, avointa merinäköalaa. Tiedän, että menee vuosia, ennen kuin turistit palaavat. Viereisen myyntikojun tuhannet silkkiperhosen toukatkin ovat kuolleet. Ja Sun City -pikkuravintolan terassin alla kuoriutumistaan odotelleet tuhannet merikilpikonnan poikaset joutuivat myrskyiseen kotiinsa liian aikaisin.
Jakkipuusta elefantteja veistelevä mies ei enää tee uusia. Turhaan, varastoonko? ?Terve terve!? hän huutaa iloisesti. Aalto ei vienyt hänen kielitaitoaan, eikä hymyään. Ihmeellinen kansa
Käännymme sivutielle asuntoamme kohti. Kulmassa on entinen saronkivaatekauppa. Vain kaksi seinää jäljellä. Katosta ei ole tietoakaan. Ja sisällä karpiidilampun valossa seisoo omistajarouva. Meidät nähdessään hän heiluttaa punaista kylttiä, jossa lukee "closed" ja nauraa iloisesti. Ihmeellisiä ihmisiä.
Tulemme asunnollemme ja istumme terassilla poikani kanssa. "Kaipa tästä voisi lähteä pikkuhiljaa kotiin kohti Suomea" hän toteaa. "Emme me täällä enää pysty paljoa tekemään!" Olen ylpeä siitä mitä hän ehti tekemään.
Vaimoni lähti Baddegaman luostariin tapaamaan tuttavamunkkiamme, joka lupasi järjestää Gallen sairaalan lähelle hänelle ja tänne saapuvalle lääkäriystävällemme majoituksen. Hänen tekstiviestinsä Suomesta kertoi, että ulkoministeriömme oli asettanut matkustuskiellon tänne. Vastasin, että tule vain. Kaksi ystäväämme ilmoitti lähtevänsä mukaan jos apua tarvittaisiin. Tiedän realiteetit nyt täällä. Avustustöihin pääsee ainoastaan jäjestöjen kautta. Turistiksi ei ole syytä tulla. Saattaa olla että hyvää tarkoittavat loukkaantuvat.
Jälleenrakentaminen alkaa muutaman kuukauden kuluttua kun infrastruktuuri saadaan kuntoon ja tautiepidemiavaarat häipyvät. Sanon pojalle, että jään vielä tänne. Kun kulkuyhteydet saadaan kuntoon, kierrän vielä kaikki kummilapset ja kartoitan pahimmat ongelmat. Ehkä tulen maaliskuussa, ehkä ennen. Ajattelin, että ehkä parhaiten voin auttaa tätä uskomatonta kansaa lähettämällä kuvia, näkemääni ja kokemuksiani täältä Suomeen, jotta kanssaihmiset avaisivat sydämensä ja kukkaronsa tälle hienolle kansalle. Tämä historian takamaa kuitenkin jää muita vähemmälle. Jälleenrakentamiseen tarvitaan materiaalia ja siihen tarvitaan rahaa. Muurahaisia täällä on.
Pentti-Oskari
Ps. Juuri sain viestin, että Suomen TV:ssä poliitikot ovat tapelleet viime tapahtumien aiheessa. Ihmeellinen kansa!
Kolmas vuorokausi tuli aamulla täyteen. Kolmas vuorokausi siitä kun kaikki sai alkunsa - tai loppui. Tämä lyhyt hetki tuntuu ikuisuudelta, sillä se on suuri osa elämääni. Vanha, viisas merilaki, on tuhansia vuosia hoitanut merellä myös viestinnän. Myös katastrofitilanteissa. Maailman kaikilla merillä. Yksikielisenä. Se on ollut lippujen kieli. Tänä tietokonepaholaisen aikakautena niin kutsuttu sivistynyt maailma ei enää tarvitse lippuviestitystä. Sri lankalaisten jokapäiväiseen elämään kuuluvat vielä tänäpäivänä liput. Suurina juhlapäivinä juhlistetaan erilaisia teemoja erivärisin lipuin. Vaalien alla kylän valtapuolue koristelee koko tienvarren omilla lipuillaan. Vainajan kodin ulkopuolella liputetaan valkoisilla lipuilla - samoin hautajaissaattueessa.
Tänne ovat tulleet lippujen aallot. Valkoisia lippuja näkee ruumiita poiskuljettavissa kuorma-autoissa, mutta myös surun osanoton merkkinä tuk tuk -taximopedeissa. Havahduin jälleen käydessäni junaturmapaikalla. Ihmisiä oli siellä hakemassa omaisiaan. Satoja ihmisiä. Havahduin siihen, etten nähnyt kenenkään itkevän. Buddhalainen lempeä ja ymmärtäväinen uskontoko sen saa aikaan? Tunnelma on epätodellinen. Seison omaisten joukossa ja saan katsekontaktin aina, kun käännän pääni. Lähes poikkeuksetta kohtaan vaimean hymyn. Yritän selittää itselleni, että hymy on surullinen. Sen täytyykin olla, mutta se näyttää heidän normaalilta hymyltään, kuitenkin vaimeana. Minulla ei ole ymmärrystä riittävästi - en tunne vielä tätä kansaa tarpeeksi.
Mietin tätä merkillisyyttä nyt yöllä. Olenko kuullut lasten itkevän täällä? yleensäkään? Harvoin. Silloinkin todella pienen lapsen.
Nyt kolmannen päivän jälkeen huomaan maailman jälleen muuttuneen. Ensimmäinen päivä oli katastrofi ja hysteriaa. Toinen päivä järkytystä ja pelkoa uusista aalloista. Kolmas päivä valkeni kuin arkeen. Yhtäkkiä kyliin ilmestyivät sotilaat, poliisit ja suuret maansiirtokoneet läheiseltä suurelta tietyömaalta. Ihmiset palasivat viidakosta takaisin, kotiinsa, kauppaansa, pesulaansa. Alkoi toimeliaisuuden päivä. Illalla ensimmäiset kaupat avasivat ovensa. Pari ravintolaa jo tarjoili Lions-olutta.
Uskomaton kansa. Vähäeleisesti toisiaan auttaen, kivi kiveltä raivattiin ja siistittiin. Uskon, että muurahaiset ovat toimissaan ottaneet oppia sri lankalaisista. Rannan päätie on suurelta osin jo korjattu. Paikallisen ystävämme luotsatessa osittain viidakkopolkuja pitkin pääsimme käymään 20 kilometrin päässä olevaan Gallen kaupunkiin. Olimme kuulleet, että sinne on saapunut suomalainen lääkäri, jota menimme tapaamaan saadaksemme ohjeita tänne lähtevälle lääkäriystävällemme. Emme löytäneet häntä. Löysimme ainoastaan sairaalan aulassa olleet neljä konttia sairaalasänkyjä. Lähetyslapussa luki Finland.
Eräs toimittaja soitti ja kertoi puolisonsa olevan SPR:n ryhmässä mukana. Heidän kenttäsairaalansa on seissyt tullissa jo viikon. Mistähän tulee viranomaisviha? Kuinkahan näin sympaattinen kansa on saanut tällaiset viranomaiset? Paluumatkan pääsimme ajamaan jo rantatietä pitkin. Tuntui hyvältä nähdä kylien ulkopuolella kuorma-autoja, jotka jakoivat ruokaa. Aina välillä oli liikennekatkos, jonka aikana puskutraktori hoiti työtään. Voi kunpa he voisivat työntää kaiken rojun kasaan ja haudata ne tauteineen päivineen. Mutta rauniot ovat heille jälleenrakennuksen materiaalia. Täällä - vasta täällä - ymmärtää, mitä on oikein köyhä, kun ei ole yhtään mitään. Ennen oli sentään hymy. Se ei ole vaiennut, vaimentunut vaan.
Jatkamme ajamista. Talojen edustalla palaa nuotioita, joissa poltetaan roskia. Pihoja lakaistaan ja raunioiden tiiliskiviä putsataan talteen. Joissakin taloissa palaa valot. On tullut jo pimeä. Suomesta tuli viesti, että täällä on öisin ulkonaliikkumiskielto varastelun takia. En koko aikana ole nähnyt ainuttakaan varasta liikkeellä. Hikkaduwan Singer-kodinkoneliikkeen ikkunat olivat säpäleinä kaksi päivää, ennen kuin omistaja tuli noutamaan tavarat. Eivät varkaat. Suomessa tämä ei olisi mahdollista. Merkillinen kansa.
Red Lobster oli Hikkaduwan suosituin turistiravintola. Ei enää. Ei ole turisteja. Myös se kärsi pahoja vaurioita. Hämmästyksemme oli suuri kun havaitsimme sen juuri avatun. Ontuvilla tuoleilla istui paikallinen talkooporukka oluella. Eteen pysähtyi kopea auto ja sisään astui kaksi tiukkailmeistä, siviilipukuista miestä. He halusivat kaksi pulloa arraccia, palmuviinaa. Saivat mukaansa ja palasivat autoonsa, poliisiautoon. Järkytysten jälkipuinnit poliisiaseman puutarhassa ilmeisesti jatkuivat.
Kun ajoimme kylän läpi, tuntui kuin olisin saapunut kukkatarhaan. Uudet kukat puhkeavat jälleen kukkaan. Romun ja tuhkan alta. Miten kaikki voi alkaa uudestaan näin pian? Olen surullinen katsoessani Coral Rock -hotellin hyökyaallon repimää avointa alakerrosta, avointa merinäköalaa. Tiedän, että menee vuosia, ennen kuin turistit palaavat. Viereisen myyntikojun tuhannet silkkiperhosen toukatkin ovat kuolleet. Ja Sun City -pikkuravintolan terassin alla kuoriutumistaan odotelleet tuhannet merikilpikonnan poikaset joutuivat myrskyiseen kotiinsa liian aikaisin.
Jakkipuusta elefantteja veistelevä mies ei enää tee uusia. Turhaan, varastoonko? ?Terve terve!? hän huutaa iloisesti. Aalto ei vienyt hänen kielitaitoaan, eikä hymyään. Ihmeellinen kansa
Käännymme sivutielle asuntoamme kohti. Kulmassa on entinen saronkivaatekauppa. Vain kaksi seinää jäljellä. Katosta ei ole tietoakaan. Ja sisällä karpiidilampun valossa seisoo omistajarouva. Meidät nähdessään hän heiluttaa punaista kylttiä, jossa lukee "closed" ja nauraa iloisesti. Ihmeellisiä ihmisiä.
Tulemme asunnollemme ja istumme terassilla poikani kanssa. "Kaipa tästä voisi lähteä pikkuhiljaa kotiin kohti Suomea" hän toteaa. "Emme me täällä enää pysty paljoa tekemään!" Olen ylpeä siitä mitä hän ehti tekemään.
Vaimoni lähti Baddegaman luostariin tapaamaan tuttavamunkkiamme, joka lupasi järjestää Gallen sairaalan lähelle hänelle ja tänne saapuvalle lääkäriystävällemme majoituksen. Hänen tekstiviestinsä Suomesta kertoi, että ulkoministeriömme oli asettanut matkustuskiellon tänne. Vastasin, että tule vain. Kaksi ystäväämme ilmoitti lähtevänsä mukaan jos apua tarvittaisiin. Tiedän realiteetit nyt täällä. Avustustöihin pääsee ainoastaan jäjestöjen kautta. Turistiksi ei ole syytä tulla. Saattaa olla että hyvää tarkoittavat loukkaantuvat.
Jälleenrakentaminen alkaa muutaman kuukauden kuluttua kun infrastruktuuri saadaan kuntoon ja tautiepidemiavaarat häipyvät. Sanon pojalle, että jään vielä tänne. Kun kulkuyhteydet saadaan kuntoon, kierrän vielä kaikki kummilapset ja kartoitan pahimmat ongelmat. Ehkä tulen maaliskuussa, ehkä ennen. Ajattelin, että ehkä parhaiten voin auttaa tätä uskomatonta kansaa lähettämällä kuvia, näkemääni ja kokemuksiani täältä Suomeen, jotta kanssaihmiset avaisivat sydämensä ja kukkaronsa tälle hienolle kansalle. Tämä historian takamaa kuitenkin jää muita vähemmälle. Jälleenrakentamiseen tarvitaan materiaalia ja siihen tarvitaan rahaa. Muurahaisia täällä on.
Pentti-Oskari
Ps. Juuri sain viestin, että Suomen TV:ssä poliitikot ovat tapelleet viime tapahtumien aiheessa. Ihmeellinen kansa!
keskiviikko 29. joulukuuta 2004
Helvetin aallot
Istun kaatuneen puunrungon päällä kilometrin päässä Hikkaduwa-kylästämme. Poikani lähti aamulla paikallisten nuorten kanssa uimarannalle päivystämään, vastaanottamaan ruumiita, jotka huuhtoutuvat mereltä rannalle. He hautasivat juuri hiekkaan valkoisen naisen ruumiin. Poikani otti talteen kultaketjun toimittaakseen sen Punaiselle ristille. Ainoastaan pojallamme oli käsineet. Äidin tiskihanskat. Hän nosti ruumiin vedestä ja yhdessä he hautasivat hiekkaan. Katselen hautaa. Omaiset ovat hädissään, eivät voi tietää. Hiekassa kaiken rojun ja sekamelskan keskellä on poikani tekemä pieni puinen risti, jonka poikkipuu on sidottu valkoisella rätillä.
Vaimoni kävelee rannalla ja tähystää merelle. Niitä tulee sieltä vielä. Monen omaisen rakas. Lähellä on pieni Ciimikalman kylä, jonka rautatieasemalle oli pysähtynyt tapaninpäivänä 9-vaunuinen juna. Junaan oli myyty jopa 1500 lippua ja liputtomat päälle. Vain kolme poikaa ehti hypätä junasta. Lähes kaikki muut kuolivat.
Vesi poistui alueelta vasta nyt ja sotilaat saapuivat raivaamaan. Ruumiita roikkui sikin sokin viidakossa olevista junavaunuista. Haju oli hirveä. Ei taida helvetissäkään ole näin kauheaa. Vasta nyt, runsaan kolmen vuorokauden kuluttua tapahtumasta todellisuus alkaa selvitä. Tiet ovat olleet poikki, vasta nyt pääsimme kylämme ulkopuolelle pahimmille paikoille. Vanha intialainen mopo on ollut korvaamaton väline. Polttoainepulan vuoksi vettynyt lamppuöljy on kultaakin kalliinpaa. Kun kaikki tämä kauheus vihdoin realisoituu, pelkään, että Sri lanka, josta vain harvalla hyvinvointivaltiolla on taloudellista hyötyä, jää takamaaksi ja heikoimpaan asemaan. Niinhän se on aina ollut.
Me suomalaiset hyvinvoivat - pienikin apu on merkityksellinen. En tiedä, ketkä apua keräävät, mutta SPR:n rooli on nyt merkittävä, sillä sairaaloissa tilanne on hirvittävä. Rukoilen teitä. Tämä kansa tarvitsee myös suomalaisten apua!
Pentti-Oskari
Vaimoni kävelee rannalla ja tähystää merelle. Niitä tulee sieltä vielä. Monen omaisen rakas. Lähellä on pieni Ciimikalman kylä, jonka rautatieasemalle oli pysähtynyt tapaninpäivänä 9-vaunuinen juna. Junaan oli myyty jopa 1500 lippua ja liputtomat päälle. Vain kolme poikaa ehti hypätä junasta. Lähes kaikki muut kuolivat.
Vesi poistui alueelta vasta nyt ja sotilaat saapuivat raivaamaan. Ruumiita roikkui sikin sokin viidakossa olevista junavaunuista. Haju oli hirveä. Ei taida helvetissäkään ole näin kauheaa. Vasta nyt, runsaan kolmen vuorokauden kuluttua tapahtumasta todellisuus alkaa selvitä. Tiet ovat olleet poikki, vasta nyt pääsimme kylämme ulkopuolelle pahimmille paikoille. Vanha intialainen mopo on ollut korvaamaton väline. Polttoainepulan vuoksi vettynyt lamppuöljy on kultaakin kalliinpaa. Kun kaikki tämä kauheus vihdoin realisoituu, pelkään, että Sri lanka, josta vain harvalla hyvinvointivaltiolla on taloudellista hyötyä, jää takamaaksi ja heikoimpaan asemaan. Niinhän se on aina ollut.
Me suomalaiset hyvinvoivat - pienikin apu on merkityksellinen. En tiedä, ketkä apua keräävät, mutta SPR:n rooli on nyt merkittävä, sillä sairaaloissa tilanne on hirvittävä. Rukoilen teitä. Tämä kansa tarvitsee myös suomalaisten apua!
Pentti-Oskari
tiistai 28. joulukuuta 2004
Raportti surujen saarelta
Illan hämärtyessä
Katastrofin syntymästä tuli juuri kuluneeksi 2 vrk.
Hikkaduwan kylässämme on laskeutumassa outo rauha. Epätodellinen ja epäaito. Sekamelskan keskellä jotkut putiikinpitäjät ja ravintoloitsijat siivoavat, mitä siivottavissa on.
Hotellit ovat tyhjentyneet ja sulkeutuvat, mitä suljettavissa on. Monissa alimmat kerrokset seisovat avoimena, kuin uutta helvettiä odottaen. Uhmakkaana. Antaa tulla paholainen, minä en enää vastaan pistä. Mene lävitseni. Vastaan kävelee tai laahustaa vielä kymmeniä turisteja, jotka etsivät kuljetusta turvaan lentokentälle. Satunnaisesti tulee bussi, noutaen etuoikeutetusti vain oikean merkkisiä turisteja. Pääkonttoreista on annettu tiukat ohjeet: vain meidän asiakkaita. Enää ei yhdistä avuntarjonnassa ihmisyys - vain asiakassuhde.
Ajoimme mopomme suuren pohjoismaisen Apollo Matkatoimiston auton eteen uhmakkaasti, jotta se ottaisi puolityhjään autoon lisää pakenevia maanmiehiä ja muunmaalaisia. Bussikuski osoitti ammattitaitonsa: nopea peruutus ja häipyminen. Nyrkillä ei jaksanut lyödä sivulasia rikki. Eikä olisi auttanutkaan - markkinavoimia vastaan. Sivistys ja sen mukainen käyttäytymisnormisto oli tuotu paikalle. 50 istumapaikan bussiin otettiin vain 40, koska tilaa piti olla pussukoille ja kasseille. Pitihän veistetyt elefantit ja palmuviinapullot viedä tuliaisiksi kotiin! Paikallisia olisi mahtunut ilman tavaroita bussiin 150. Normaaliolosuhteissa. Vaan nyt olikin hätätila...
Oilisipa merilaki voimassa täälläkin. Se edellyttää katastrofitapauksessa kaikkien tekevän voitavansa kaikkien hyväksi. Erottelematta minkä firman bonuskortti avustettavalla on. Emme ole koko aikana nähneet minkään maan hallituksen kustantamaa tai organisoimaa kansalaistensa kuljetusta turvaan. Vain matkatoimistojen tilaamia ja tarkkaan kohdistettuna maksaneisiin asiakkaisiin. Alueella on vieläkin kymmeniä, ellei satoja (koko rannikolla ehkä tuhansia) omatoimimatkailijoita. Jonkun maan kansalaisia hekin. Colombon konsulaatissa ilmeisesti vahditaan kassakaapissa olevia rahoja, jotka on kerätty paikallisilta viisumiluvanhakijoilta höynäyttämällä heitä. Viisumi annetaan puolen vuoden kuluttua anomisesta, kun anottu oleskeluaika on päättymässä. Näin kävi kummipojallemme Nealille, jolle rahoja ei pyynnöistämme huolimatta palautettu, vaikka viisumia ei voitu käyttää. Kestääkö tämä lähemmän tarkastelun - Ulkoministeriö?
Saman konsulaatin väki ei vaivaudu edes paikan päälle diplomaattiautollaan. Kylään, jonka se tietää olevan eräs suomalaismatkailijoiden keskittymistä ja jossa tuho on pahimpia. Olemme nyt lähes yhtäjaksoisesti pyrkineet auttamaan evakuoinnissa pelkästään vetoamalla ihmisten humaanisuuteen. Ei karsinoimalla, vaan tasapuolisesti auttamalla ihmisiä. On Luojan onni, että uutta aaltoa ei ole tullut. Se olisi vielä uusi katastrofi, sillä kukaan ei tunnu tietävän vaaratekijöiden merkitystä.
Juuri äskettäin ilmestyivät ensimmäiset sotilaat katukuvaan. Ja muutama poliisikin. Maaseudulta tosin. Paikalliset poliisit istuvat edelleen ringissä tuhoutuneen poliisiaseman puutarhassa tekemässä keskinäistä "surutyötään". Kuolleita hakevat ja noutavat viranomaiset - tai lienevätkö omatoimisia kansalaisia - ovat ainoita, joiden näkee toimivan. Polttoainepula on tietenkin kova, eikä sitä helpota maaseudulta kuorma-autolastillisten nuorten miesten huvitteluretket suurta näytelmää katsomaan. Tämä näky on monella muotoa epätodellinen.
Vanhukset pysyvät majoissaan ja taloissaan, mutta tuhoalueelta viimeisetkin ovat muuttamassa viidakkoon sukulaistensa luo. Tässä kulttuurissa hoidetaan ihmisten sosiaali- ym. avustukset suvun kesken. Ei täällä huudeta hallitusta apuun. On opittu tulemaan toimeen läheisten kanssa.
Tuhoalueen viemäreistä alkaa nousta ja pulputa saastetta. Hetkessä alueen tartuntariskit ovat suuret. Yritämme välttää pahimmalle alueelle menemistä. Saappaita ei löydy mistään. Niillä olisi nyt käyttöä. On alkamassa kulkutautien aalto. Rannasta 2 km päässä on Naganden viidakkojärvi, jonka hetteiköstä kaksi vuotta sitten löysimme viiden perheen yhteiskunnan, jotka elivät viheliäisissä olosuhteissa. Ennen tätä katastrofia luulimme, ettei ihmisellä voi olla enää pahempaa asuinpaikkaa. Nyt on. Näille perheille käynnistimme avustusprojektin hankkiaksemme heille tontit ja asunnot. Se työ on aloitettu ja nyt sen tarve on entistäkin todellisempi. Runsas viikko sitten kävimme tarkistamassa hetteikkölasten koulutustukitarpeen. Saimme kummilapsitoimintaan neljä lasta. 12-vuotias tyttö, koulussa erinomaisesti menestyvä, sai kummivanhemman (kiitos Lehtosen Jaakko), mutta hänen 8-vuotiasta veljeään Harsia ei voitu ottaa, koska kustakin perheestä pyrittään avustamaan vain yhtä lasta. Näin mahdollisimman moni perhe saa avun.
Harsi oli myös leikkimässä rannassa, kun vesimassa vyöryi hetteikköön. Naapurin kaksivuotias serkkupoika tempautui hyökyn mukana järvelle. Harsi, joka ei osannut edes uida, hyppäsi perään ja sai vedettyä pojan takaisin. Hän on tragedian sankari. Hän pyysi palkkioksi kynää. Annoimme kynän ja bomban (makeisen) koska hän olisi sitä halunnut, vaikka ei kehdannut pyytää. Otimme pojan omaksi kummilapseksemme - muiden lisäksi. Ehkä joku Teistä haluaa ottaa hänet kummilapsekseen - Sankarin.
Uuden aallon tuoma riski on kuitenkin olemassa, vaikka viranomaiset vähättelevät sen mahdollisuutta. Kyllä siitä ajoissa ilmoitetaan, jos sellainen vaara on olemassa. Aivan! Aivan kuin ennen ensimmäistä aaltoa! Vajaa vuosi sitten, ennen vaaleja, sinipunainen vasemmiston ja kommunistien liitto kiersi puolueorganisaatioineen tehokkaasti joka kylän ja torpan. Vaalipropaganda oli hyvin organisoitu ja tehokas. He voittivat. Mutta nyt tätä samaa organisaatiota ei saada toimintaan informoimaan ihmisiä vaaroista. Vaalit ovat vasta 2 vuoden päästä.
Saimme puhutuksi hetteikkökylän lapset ja äidit mukaamme asunnollemme. Veimme desinfioivaan pesuun ja puimme heidät puhtaisiin, alunperin muille tarkoitetuille vaatteisiin. Valmistauduimme kaislamatoin majoittamaan heidät majapaikkaamme. Portin taakse tulivat isät ja aviopuolisot noutamaan perheitään. Emme pystyneet vakuuttamaan heitä, että täällä heillä on turvallista olla. He halusivat lähteä läheistensä kanssa.
Heidän kulttuurissan ei ole turvallista ilman perhettä.
Emme enempää estelleet, sillä tiesimme heidän asettautuneen lähellemme mäen rinteeseen, luostarin kupeeseen. Annoimme mukaan muutaman päivän tarpeeseen ruokaa ja lupasimme tuoda lisää 2-3 päivän päästä. Näyttää siltä, että näissä olosuhteissa ainoa realistinen tapa auttaa, on tämänkaltainen ruohonjuuritason toiminta. Rajallisin voimavaroin ja mahdollisuuksin.
Huomenna pyrimme, mikäli tiet ovat avoinna, naapurikylään Doranduwaan, jossa asuu kaksi kummilapsistamme. Paikka on jokisuistossa kalastajien kylä, joka on ollut pahimpien kohteiden joukossa. Laakea tasainen alue aivan meren rannalla. Hätätarvikkeet mukaan ja tilannekartoitus paikan päällä.
Uusia ääniä
Ensimmäiset helikopterien äänet taivaalla. Menossa Gallen tuhoutuneeseen kaupunkiin päin. Sielläkin on varmasti suuri hätä.
Ja monessa monessa muussa paikassa. Ambulanssi huutaa kaukana viidakkotiellä. En muista kuulleeni täällä koskaan aiemmin, ambulansseja ei yleisesti ole. Normaalisti viidakkokoirat (suden sukulaiset, raatoeläimet) ulvovat keskiyön jälkeen palatessaan rantojen saalistusretkiltään takaisin viidakkoon. Nyt ne ulvovat keskellä päivää. Eivät koskaan ennen. Kuulostaa puistattavalta. Talojen pihalla koiratkin yhtyvät ulvontaan. Selkäpiitä puistattaa, ja paikallinen asukas sanoo näiden viidakkosusien vainuavan ihmistä paremmin monia asioita. Ne haistavat kuolleet ihmiset. Ovat raadonsyöjiä.
Väsyttää. Fyysisesti, muttei henkisesti. Ajatukset pyörivät. Miten vielä voin auttaa? Täytyy edetä kohde kerrallaan voimavarojen mukaan. Ainoa asia, joka nyt enää pelottaa, on kulkutaudit. Mutta pyrimme toimimaan mahdollisimman järkevästi. Poikani Karioskari jätti lentopaikkansa sitä kiireemmin tarvitsevalle ja jäi toistaiseksi auttamaan. Hänestä on ollut suuri apu. Merikoulussa on opetettu kriisitilanteiden varalle monenlaista tarpeellista, nyt täällä käyttökelpoista taitoa. Evakuointi on yksi niistä. Poika on hiljainen ja totinen. Olen ylpeä hänestä.
Vaimoni - suurisydäminen auttaja, aina - on järjestämässä naapurimme lääkärirouvaa ja parasta perheystäväämme tänne avuksemme.
Lääkäriasema Pulssin johtaja on luvannut virkavapaata ja Baddegaman luostarin munkkiystävämme ilmoitti juuri, että hän järjestää ainakin kuukaudeksi asunnon Galleen, naapurikaupunkiimme, joka koki yhden pahimmista onnettomuuksista. Sairaala on kaaoksessa. Hanna Erjanti kokoaa lääkkeitä matkatavaroikseen ja yritämme edesauttaa lennon järjestämisessä. Kyydin uskomme saavamme lentokentältä tänne. Kuulimme, että SPR on lähettämässä tänne lääkkeitä ja lääkäreitä. Mutta kaikkia lääkäri-Hannoja tarvitaan kiireesti. Asioiden hoidon kannalta ongelmana on viestintävälineiden ylikuormitus, ja läpi pääsee vain hetkittäin. Hyvin harvoin. Siksi rakkaat ystävämme, emme aina ehdi vastata viesteihinne.
Onneksi meillä on mopedi, joskin bensaa ei saa mistään. Löysimme veneen polttoainekanisterin, jossa oli petroolia. Muistan lapsuudestani Lyökin-Pappan ohjauksesta, kuinka lämmmin kone käy petroolilla jo varsin hyvin.
Juuri äsken saapui yksi kummipojistamme, Ananda, tuoden murheviestiä 4 km päästä Akurallasta, jossa asui ennen 2000 ihmistä.
Nyt siellä on jäljellä 10 koditonta. Pelkään pahoin, että kuolleiden määrään joudutaan virallisten lukujen päälle lisäämään vielä nolla tai nollia.
Seuraamme tilannetta ja olemme kiitollisia myötätunnosta ja avuntarjouksista. Lähipäivinä selvinnee käytännön toimet, joilla apua voimme koota ja toimittaa. Herrankukkaron toimistossa Petri Hollmen hoitaa yhteyshenkilönä näitä asioita.
Kiitollisena tuesta.
Pyrin informoimaan jatkossakin, mikäli viestiyhteydet toimivat.
Meillä kaikki hyvin. Osaammekohan sitä arvostaa.
Ps.vuosia sitten täältä tullessamme sain luettavaksi kotimatkalla lentokoneessa Hesarin, jonka yleisönosastossa vantaalaisäiti tuskaili kuinka Suomessa nykyään on kaikki niin huonosti. Edes yogurttipurkin kantta ei tahdo saada auki...
Pentti-Oskari
Katastrofin syntymästä tuli juuri kuluneeksi 2 vrk.
Hikkaduwan kylässämme on laskeutumassa outo rauha. Epätodellinen ja epäaito. Sekamelskan keskellä jotkut putiikinpitäjät ja ravintoloitsijat siivoavat, mitä siivottavissa on.
Hotellit ovat tyhjentyneet ja sulkeutuvat, mitä suljettavissa on. Monissa alimmat kerrokset seisovat avoimena, kuin uutta helvettiä odottaen. Uhmakkaana. Antaa tulla paholainen, minä en enää vastaan pistä. Mene lävitseni. Vastaan kävelee tai laahustaa vielä kymmeniä turisteja, jotka etsivät kuljetusta turvaan lentokentälle. Satunnaisesti tulee bussi, noutaen etuoikeutetusti vain oikean merkkisiä turisteja. Pääkonttoreista on annettu tiukat ohjeet: vain meidän asiakkaita. Enää ei yhdistä avuntarjonnassa ihmisyys - vain asiakassuhde.
Ajoimme mopomme suuren pohjoismaisen Apollo Matkatoimiston auton eteen uhmakkaasti, jotta se ottaisi puolityhjään autoon lisää pakenevia maanmiehiä ja muunmaalaisia. Bussikuski osoitti ammattitaitonsa: nopea peruutus ja häipyminen. Nyrkillä ei jaksanut lyödä sivulasia rikki. Eikä olisi auttanutkaan - markkinavoimia vastaan. Sivistys ja sen mukainen käyttäytymisnormisto oli tuotu paikalle. 50 istumapaikan bussiin otettiin vain 40, koska tilaa piti olla pussukoille ja kasseille. Pitihän veistetyt elefantit ja palmuviinapullot viedä tuliaisiksi kotiin! Paikallisia olisi mahtunut ilman tavaroita bussiin 150. Normaaliolosuhteissa. Vaan nyt olikin hätätila...
Oilisipa merilaki voimassa täälläkin. Se edellyttää katastrofitapauksessa kaikkien tekevän voitavansa kaikkien hyväksi. Erottelematta minkä firman bonuskortti avustettavalla on. Emme ole koko aikana nähneet minkään maan hallituksen kustantamaa tai organisoimaa kansalaistensa kuljetusta turvaan. Vain matkatoimistojen tilaamia ja tarkkaan kohdistettuna maksaneisiin asiakkaisiin. Alueella on vieläkin kymmeniä, ellei satoja (koko rannikolla ehkä tuhansia) omatoimimatkailijoita. Jonkun maan kansalaisia hekin. Colombon konsulaatissa ilmeisesti vahditaan kassakaapissa olevia rahoja, jotka on kerätty paikallisilta viisumiluvanhakijoilta höynäyttämällä heitä. Viisumi annetaan puolen vuoden kuluttua anomisesta, kun anottu oleskeluaika on päättymässä. Näin kävi kummipojallemme Nealille, jolle rahoja ei pyynnöistämme huolimatta palautettu, vaikka viisumia ei voitu käyttää. Kestääkö tämä lähemmän tarkastelun - Ulkoministeriö?
Saman konsulaatin väki ei vaivaudu edes paikan päälle diplomaattiautollaan. Kylään, jonka se tietää olevan eräs suomalaismatkailijoiden keskittymistä ja jossa tuho on pahimpia. Olemme nyt lähes yhtäjaksoisesti pyrkineet auttamaan evakuoinnissa pelkästään vetoamalla ihmisten humaanisuuteen. Ei karsinoimalla, vaan tasapuolisesti auttamalla ihmisiä. On Luojan onni, että uutta aaltoa ei ole tullut. Se olisi vielä uusi katastrofi, sillä kukaan ei tunnu tietävän vaaratekijöiden merkitystä.
Juuri äskettäin ilmestyivät ensimmäiset sotilaat katukuvaan. Ja muutama poliisikin. Maaseudulta tosin. Paikalliset poliisit istuvat edelleen ringissä tuhoutuneen poliisiaseman puutarhassa tekemässä keskinäistä "surutyötään". Kuolleita hakevat ja noutavat viranomaiset - tai lienevätkö omatoimisia kansalaisia - ovat ainoita, joiden näkee toimivan. Polttoainepula on tietenkin kova, eikä sitä helpota maaseudulta kuorma-autolastillisten nuorten miesten huvitteluretket suurta näytelmää katsomaan. Tämä näky on monella muotoa epätodellinen.
Vanhukset pysyvät majoissaan ja taloissaan, mutta tuhoalueelta viimeisetkin ovat muuttamassa viidakkoon sukulaistensa luo. Tässä kulttuurissa hoidetaan ihmisten sosiaali- ym. avustukset suvun kesken. Ei täällä huudeta hallitusta apuun. On opittu tulemaan toimeen läheisten kanssa.
Tuhoalueen viemäreistä alkaa nousta ja pulputa saastetta. Hetkessä alueen tartuntariskit ovat suuret. Yritämme välttää pahimmalle alueelle menemistä. Saappaita ei löydy mistään. Niillä olisi nyt käyttöä. On alkamassa kulkutautien aalto. Rannasta 2 km päässä on Naganden viidakkojärvi, jonka hetteiköstä kaksi vuotta sitten löysimme viiden perheen yhteiskunnan, jotka elivät viheliäisissä olosuhteissa. Ennen tätä katastrofia luulimme, ettei ihmisellä voi olla enää pahempaa asuinpaikkaa. Nyt on. Näille perheille käynnistimme avustusprojektin hankkiaksemme heille tontit ja asunnot. Se työ on aloitettu ja nyt sen tarve on entistäkin todellisempi. Runsas viikko sitten kävimme tarkistamassa hetteikkölasten koulutustukitarpeen. Saimme kummilapsitoimintaan neljä lasta. 12-vuotias tyttö, koulussa erinomaisesti menestyvä, sai kummivanhemman (kiitos Lehtosen Jaakko), mutta hänen 8-vuotiasta veljeään Harsia ei voitu ottaa, koska kustakin perheestä pyrittään avustamaan vain yhtä lasta. Näin mahdollisimman moni perhe saa avun.
Harsi oli myös leikkimässä rannassa, kun vesimassa vyöryi hetteikköön. Naapurin kaksivuotias serkkupoika tempautui hyökyn mukana järvelle. Harsi, joka ei osannut edes uida, hyppäsi perään ja sai vedettyä pojan takaisin. Hän on tragedian sankari. Hän pyysi palkkioksi kynää. Annoimme kynän ja bomban (makeisen) koska hän olisi sitä halunnut, vaikka ei kehdannut pyytää. Otimme pojan omaksi kummilapseksemme - muiden lisäksi. Ehkä joku Teistä haluaa ottaa hänet kummilapsekseen - Sankarin.
Uuden aallon tuoma riski on kuitenkin olemassa, vaikka viranomaiset vähättelevät sen mahdollisuutta. Kyllä siitä ajoissa ilmoitetaan, jos sellainen vaara on olemassa. Aivan! Aivan kuin ennen ensimmäistä aaltoa! Vajaa vuosi sitten, ennen vaaleja, sinipunainen vasemmiston ja kommunistien liitto kiersi puolueorganisaatioineen tehokkaasti joka kylän ja torpan. Vaalipropaganda oli hyvin organisoitu ja tehokas. He voittivat. Mutta nyt tätä samaa organisaatiota ei saada toimintaan informoimaan ihmisiä vaaroista. Vaalit ovat vasta 2 vuoden päästä.
Saimme puhutuksi hetteikkökylän lapset ja äidit mukaamme asunnollemme. Veimme desinfioivaan pesuun ja puimme heidät puhtaisiin, alunperin muille tarkoitetuille vaatteisiin. Valmistauduimme kaislamatoin majoittamaan heidät majapaikkaamme. Portin taakse tulivat isät ja aviopuolisot noutamaan perheitään. Emme pystyneet vakuuttamaan heitä, että täällä heillä on turvallista olla. He halusivat lähteä läheistensä kanssa.
Heidän kulttuurissan ei ole turvallista ilman perhettä.
Emme enempää estelleet, sillä tiesimme heidän asettautuneen lähellemme mäen rinteeseen, luostarin kupeeseen. Annoimme mukaan muutaman päivän tarpeeseen ruokaa ja lupasimme tuoda lisää 2-3 päivän päästä. Näyttää siltä, että näissä olosuhteissa ainoa realistinen tapa auttaa, on tämänkaltainen ruohonjuuritason toiminta. Rajallisin voimavaroin ja mahdollisuuksin.
Huomenna pyrimme, mikäli tiet ovat avoinna, naapurikylään Doranduwaan, jossa asuu kaksi kummilapsistamme. Paikka on jokisuistossa kalastajien kylä, joka on ollut pahimpien kohteiden joukossa. Laakea tasainen alue aivan meren rannalla. Hätätarvikkeet mukaan ja tilannekartoitus paikan päällä.
Uusia ääniä
Ensimmäiset helikopterien äänet taivaalla. Menossa Gallen tuhoutuneeseen kaupunkiin päin. Sielläkin on varmasti suuri hätä.
Ja monessa monessa muussa paikassa. Ambulanssi huutaa kaukana viidakkotiellä. En muista kuulleeni täällä koskaan aiemmin, ambulansseja ei yleisesti ole. Normaalisti viidakkokoirat (suden sukulaiset, raatoeläimet) ulvovat keskiyön jälkeen palatessaan rantojen saalistusretkiltään takaisin viidakkoon. Nyt ne ulvovat keskellä päivää. Eivät koskaan ennen. Kuulostaa puistattavalta. Talojen pihalla koiratkin yhtyvät ulvontaan. Selkäpiitä puistattaa, ja paikallinen asukas sanoo näiden viidakkosusien vainuavan ihmistä paremmin monia asioita. Ne haistavat kuolleet ihmiset. Ovat raadonsyöjiä.
Väsyttää. Fyysisesti, muttei henkisesti. Ajatukset pyörivät. Miten vielä voin auttaa? Täytyy edetä kohde kerrallaan voimavarojen mukaan. Ainoa asia, joka nyt enää pelottaa, on kulkutaudit. Mutta pyrimme toimimaan mahdollisimman järkevästi. Poikani Karioskari jätti lentopaikkansa sitä kiireemmin tarvitsevalle ja jäi toistaiseksi auttamaan. Hänestä on ollut suuri apu. Merikoulussa on opetettu kriisitilanteiden varalle monenlaista tarpeellista, nyt täällä käyttökelpoista taitoa. Evakuointi on yksi niistä. Poika on hiljainen ja totinen. Olen ylpeä hänestä.
Vaimoni - suurisydäminen auttaja, aina - on järjestämässä naapurimme lääkärirouvaa ja parasta perheystäväämme tänne avuksemme.
Lääkäriasema Pulssin johtaja on luvannut virkavapaata ja Baddegaman luostarin munkkiystävämme ilmoitti juuri, että hän järjestää ainakin kuukaudeksi asunnon Galleen, naapurikaupunkiimme, joka koki yhden pahimmista onnettomuuksista. Sairaala on kaaoksessa. Hanna Erjanti kokoaa lääkkeitä matkatavaroikseen ja yritämme edesauttaa lennon järjestämisessä. Kyydin uskomme saavamme lentokentältä tänne. Kuulimme, että SPR on lähettämässä tänne lääkkeitä ja lääkäreitä. Mutta kaikkia lääkäri-Hannoja tarvitaan kiireesti. Asioiden hoidon kannalta ongelmana on viestintävälineiden ylikuormitus, ja läpi pääsee vain hetkittäin. Hyvin harvoin. Siksi rakkaat ystävämme, emme aina ehdi vastata viesteihinne.
Onneksi meillä on mopedi, joskin bensaa ei saa mistään. Löysimme veneen polttoainekanisterin, jossa oli petroolia. Muistan lapsuudestani Lyökin-Pappan ohjauksesta, kuinka lämmmin kone käy petroolilla jo varsin hyvin.
Juuri äsken saapui yksi kummipojistamme, Ananda, tuoden murheviestiä 4 km päästä Akurallasta, jossa asui ennen 2000 ihmistä.
Nyt siellä on jäljellä 10 koditonta. Pelkään pahoin, että kuolleiden määrään joudutaan virallisten lukujen päälle lisäämään vielä nolla tai nollia.
Seuraamme tilannetta ja olemme kiitollisia myötätunnosta ja avuntarjouksista. Lähipäivinä selvinnee käytännön toimet, joilla apua voimme koota ja toimittaa. Herrankukkaron toimistossa Petri Hollmen hoitaa yhteyshenkilönä näitä asioita.
Kiitollisena tuesta.
Pyrin informoimaan jatkossakin, mikäli viestiyhteydet toimivat.
Meillä kaikki hyvin. Osaammekohan sitä arvostaa.
Ps.vuosia sitten täältä tullessamme sain luettavaksi kotimatkalla lentokoneessa Hesarin, jonka yleisönosastossa vantaalaisäiti tuskaili kuinka Suomessa nykyään on kaikki niin huonosti. Edes yogurttipurkin kantta ei tahdo saada auki...
Pentti-Oskari
maanantai 27. joulukuuta 2004
Surujen aalto
Raportti tuntemuksista Sri Lankassa yöllä.
Ceylonin saari kuuluu luonnonkatastrofin kannalta maailman turvallisimpiin alueisiin! Näin on koettu kirjoitettu ja uskottu tähän asti. Täällä on tähän asti eletty kuin Herran kukkarossa. Köyhä mutta onnellinen kansa maailman kauneimmalla saarella. Tämä paratiisi sanottu paikka muuttui hetkessä helvetiksi. Onnettomuuden aamu avautui täyden kuun päiväksi, joka on paikallisten ihmisten suuri juhlapäivä. Vieraillaan ystävien luona ja tehdään retkiä. Sisämaalaiset ja varsinkin nuoret sisämaalaiset lähtevät sankoin joukoin rannikolle ja uimarannoille iloitsemaan.
Hikkaduwa on pieni kylä koralliriuttoineen ja lumoavine hiekkarantoineen. Aamulla oli satoja nuoria riemuitsemassa rantavedessä ja alueen sukelluskoulut virittivät välineitään aamun sukellusta varten. Osa oli jo merellä tutkimassa merenalaista paratiisia tietämättään että tuhansien kilometrien päässä meren alla oli päässyt valloilleen helvetti. Tämän tiedon piti olla nykyisen informaatiokauden aikana kaikkien tiedossa, mutta silti se ei koskaan saavuttanut näitä sukeltajia.
Rannalla reippaili paikalle äskettäin saapuneita turisteja. Heitä oli enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen tamilisodan syttymisen jälkeen. Rauha toi tullessaan turistien uuden aallon. Riutunut matkailuelinkeino eli uutta kevättä suurissa odotuksissa. Suomalaiset köyhien lasten koulutusprojektissa mukana olleet kummivanhemmat alkoivat saapua alueelle, jossa tällä hetkellä yli 800 kummilasta saa mahdollisuuden koulunkäyntiin. Kaiken piti olla hyvin. Maailman hymyilevin kansa kilpaili hymystään tänä täydenkuun aikana auringon kanssa.
Kukaan ei osannut sitä odottaa. Sen ei pitänyt olla mahdollista. Se tuli kuitenkin. Se oli suuri aalto. Tai se ei ollut kaukaa nähtävissä oleva jättiaalto. Jotkut ihailivat taivaanrannalla poikkeuksellisen kaunista aamuauringon säteiden kimalluttavaa helminauhaa, joka näytti lähenevän.
Tuli pääsi irti helvetissä. Äkkiarvaamatta meri alkoi kiehua. Se ei ollut aalto. Vesi poreili kuin puurokattila, joka kiehuu yli. Se oli helvetistä peräisin. Vesimassat vyöryivät ensin koralliriutan yli, veivät mennessään sukeltajat ja saavuttivat rantahiekan nuorisojoukon hetkessä. Osa ehti juosta rantaviivan talojen taakse piiloon. Kaikille tämä kuurupiilo ei onnistunut. Talot musertuivat vyöryn voimasta ja peittivät kaiken alleen. Ne peittivät alleen myös ihmiset. Juhlapäivän aamun liikenne oli vilkasta ja vain muutaman kymmenen metrin päästä rannassa kulki maantie, joka oli hetkessä metrien korkuisen vesipatsaan peitossa. Autot lensivät sikin sokin talojen seinustoille ja katoille pudotakseen hetken kuluttua sortuvan seinän mukana pirstoutuneina ruumisarkkuina maahan.
Pääkaupungista oli tulossa elämänlankaa pitkin täpötäysi juna jossa oli yli 1200 matkustajaa. Kuljettaja ehti nähdä ilmestyskirjan pedonkaltaisen lohikäärmeen raiteilla. Juna syöksyi täydessä vauhdissa viidakkoon. Lähes kaikki matkustajat kuolivat. Läheisen Callen edustalla oleva vanha Portugalin siirtomaa-ajalta peräisin oleva vanhakaupunki linnoituksineen oli kestänyt vuosisatojen ajan monia myllerryksiä. Nyt korkealta kukkulalta saattoi nähdä hirveän näyn, kun kuhiseva vesimassa vyöryi linnoituksen ohi kohti kaupungin keskustaa. Täpötäydet pussit lensivät kymmeniä metrejä hetkessä aiheuttaen matkustajilleen karmean kuoleman. Niin salakavalasti kuin kiehuva hornan kattila oli tuonutkin helvetin paratiisiin, yhtä tunteettomasti se siirtyi takaisin merelle ja sulautui auringon kimallukseen. Se vei mennessään täydenkuunjuhlan juhlivia nuoria, lapsia, vanhuksia ? kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä. Se ei erotellut alkuasukkaita eikä turisteja. Sille kelpasi kaikki inhimillinen ja materiaali.
Kaikki oli hetkessä ohi. Tai ei ollut, sillä alkoi suunnaton murhenäytelmä. Viidakkorumpu pärisi lohdutonta sanomaansa. Sukulaiset, ystävät ja kaikki kynnelle kykenevät saapuivat auttamaan vain todetakseen avuttomuutensa.
Muutamassa tunnissa suurin osa näkyvillä olevista ruumiista koottiin kuorma-autojen lavalle poltettaviksi tai joukkohaudattaviksi. Omaiset suorittivat lohdutonta etsintätyötään.
Puoliltapäivin tuli uusi, mutta vaimeampi aalto. Illan suussa meri näytti rauhoittuneen. Olimme kokoamassa suomalaisia turisteja yhteen joukkokuljetusta varten. Joku huusi: "Se tulee taas. " Alkoi autojen, tuk- tuk:n ja ihmisten yhtäjaksoinen huuto. Joukkohysteria oli valtava. Se oli kaaos. Pakenimme pienellä moottoripyörällä täydellisen sekasorron vallassa olevan massan mukana. Aivan kuin World Trade Centerin tuhoutumista edeltävinä sekunteina otetuissa dokumenteissa. Oli ihmeen kautta pelastuimme liikenteen seasta. Se oli hirveää. Ihmisen pelko kuolemasta. Se ei ollut uusi aalto, vaan säikähtäneen ihmisen väärinarvioitu kuvitelma. Noissa oloissa ymmärrettävä.
Evakuointi oli vaikeaa, sillä osa oli paennut viidakkoon ja palaili sieltä järkyttyneenä takaisin. Viranomaistoiminta oli avutonta tai sitä ei todellisuudessa ollut lainkaan. Poliisilaitos oli tuhoutunut ja jäljellä olevat poliisit istuivat katkenneen palmun alla ja tekivät kuppia. "He ovat shokissa, eivätkä pysty auttamaan": puolusteli eräs heidän uskomatonta käyttäytymistään.
Satojen ulkomaalaisten evakuointi sujui hitaasti, sillä kokoontumispaikkoja ei oltu sovittu etukäteen. Uupuneet osittain shokissa olleet ihmiset raahautuivat vuorotellen hotellista toiseen huhujen perässä. Paikalla oli kaksi täällä asuvaa suomalaista. He, minä ja poikani Kari-Oskari yritimme saada epätoivoisesti maanmiehiämme turvaan, sillä uutta aaltoa pelättiin. Huhut laajenivat ja tulivat hurjemmiksi. Alueen suurimassa hotellissa Corall Gardenissa majaili kuulemamme mukaan ainakin Aurinkomatkojen ihmisiä. Baddegama Roudilla, kahden kilometrin päässä odotti neljä isoa bussia viedäkseen turisteja turvaan lentokentälle. Kuskeilla ei ollut pienintä aavistustakaan missä kuljetettavat olivat. Mukana olevista neljästä sotilaasta ei yksikään puhunut sanaakaan englantia. Saimme puhuttua kuskit mukaamme hotellin luo. Hotellissa oli satoja ihmisiä. Kaikenmaalaisia. Kiersimme pimeillä käytävillä (sähköä ei tietenkään ollut) ja huusimme suomeksi, että kuljetus odottaa ulkopuolella ja kiireesti turvaan. Saimme jostain huoneesta vastauksen nopeasti. "Me emme lähde minnekään, me nukumme nyt". Ja tämä on totta. Suurella koolla ja suurella äänellä on vaikutusta. Piti uhkailla, ennen kuin kahden tunnin työn tuloksena saatiin porukka bussiin, jossa kaksi opasta istuivat tyyriinä etupenkillä. Kun ilmoitimme, että suomalaisia tulee vielä lisää, he totesivat asiakkaansa olevan koossa ja bussin lähtevän nyt. Näin ei ollut. Saimme muutaman Finnmatkalaisen työnnettyä väkisin inisevien oppaiden yli bussiin. Bussit lähtivät aamuyöstä.
Evakuointi kesti lähes 18 tuntia. Menimme hetkeksi levähtämään viidakkojärven rannalle. Kun aamu valkeni, jatkui kaikki entiseen malliin. Hortoilevia suomalaisia löytyi sieltä täältä. Kaikkien matkatoimistojen ryhmistä ja sitten vielä lisäksi omatoimimatkalaiset. Ensin tuli Finnmatkojen bussi. Siellä oli tilaa. Vakuutimme ja vaadimme, että odottavat kunnes haemme läheisestä luostarista loput suomalaiset turvaan. Pettivät ja lähtivät. Kostivatko edellisen yön Aurinkomatkojen oppaille? Tjäreborgin sympaattinen opas lupasi ottaa loput suomalaiset huolimatta siitä, minkä merkkisiä he ovat.
Tiedämme, että rantaan palailee paostaan vielä joitain. Yritämme etsiä heitä ja järjestää heille kuljetuksen. Mustanpörssin kauppa rehottaa jo nyt. Lentokentälle pääsee 500 dollarilla per henkilö. Ei ole henki kallis...
Yhtä odottamatta kuin tuli ensimmäinen aalto, yhtä odottamatta elämme uudessa aallossa.
On tullut surun aalto hymyn maahan
Pentti-Oskari
Ceylonin saari kuuluu luonnonkatastrofin kannalta maailman turvallisimpiin alueisiin! Näin on koettu kirjoitettu ja uskottu tähän asti. Täällä on tähän asti eletty kuin Herran kukkarossa. Köyhä mutta onnellinen kansa maailman kauneimmalla saarella. Tämä paratiisi sanottu paikka muuttui hetkessä helvetiksi. Onnettomuuden aamu avautui täyden kuun päiväksi, joka on paikallisten ihmisten suuri juhlapäivä. Vieraillaan ystävien luona ja tehdään retkiä. Sisämaalaiset ja varsinkin nuoret sisämaalaiset lähtevät sankoin joukoin rannikolle ja uimarannoille iloitsemaan.
Hikkaduwa on pieni kylä koralliriuttoineen ja lumoavine hiekkarantoineen. Aamulla oli satoja nuoria riemuitsemassa rantavedessä ja alueen sukelluskoulut virittivät välineitään aamun sukellusta varten. Osa oli jo merellä tutkimassa merenalaista paratiisia tietämättään että tuhansien kilometrien päässä meren alla oli päässyt valloilleen helvetti. Tämän tiedon piti olla nykyisen informaatiokauden aikana kaikkien tiedossa, mutta silti se ei koskaan saavuttanut näitä sukeltajia.
Rannalla reippaili paikalle äskettäin saapuneita turisteja. Heitä oli enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen tamilisodan syttymisen jälkeen. Rauha toi tullessaan turistien uuden aallon. Riutunut matkailuelinkeino eli uutta kevättä suurissa odotuksissa. Suomalaiset köyhien lasten koulutusprojektissa mukana olleet kummivanhemmat alkoivat saapua alueelle, jossa tällä hetkellä yli 800 kummilasta saa mahdollisuuden koulunkäyntiin. Kaiken piti olla hyvin. Maailman hymyilevin kansa kilpaili hymystään tänä täydenkuun aikana auringon kanssa.
Kukaan ei osannut sitä odottaa. Sen ei pitänyt olla mahdollista. Se tuli kuitenkin. Se oli suuri aalto. Tai se ei ollut kaukaa nähtävissä oleva jättiaalto. Jotkut ihailivat taivaanrannalla poikkeuksellisen kaunista aamuauringon säteiden kimalluttavaa helminauhaa, joka näytti lähenevän.
Tuli pääsi irti helvetissä. Äkkiarvaamatta meri alkoi kiehua. Se ei ollut aalto. Vesi poreili kuin puurokattila, joka kiehuu yli. Se oli helvetistä peräisin. Vesimassat vyöryivät ensin koralliriutan yli, veivät mennessään sukeltajat ja saavuttivat rantahiekan nuorisojoukon hetkessä. Osa ehti juosta rantaviivan talojen taakse piiloon. Kaikille tämä kuurupiilo ei onnistunut. Talot musertuivat vyöryn voimasta ja peittivät kaiken alleen. Ne peittivät alleen myös ihmiset. Juhlapäivän aamun liikenne oli vilkasta ja vain muutaman kymmenen metrin päästä rannassa kulki maantie, joka oli hetkessä metrien korkuisen vesipatsaan peitossa. Autot lensivät sikin sokin talojen seinustoille ja katoille pudotakseen hetken kuluttua sortuvan seinän mukana pirstoutuneina ruumisarkkuina maahan.
Pääkaupungista oli tulossa elämänlankaa pitkin täpötäysi juna jossa oli yli 1200 matkustajaa. Kuljettaja ehti nähdä ilmestyskirjan pedonkaltaisen lohikäärmeen raiteilla. Juna syöksyi täydessä vauhdissa viidakkoon. Lähes kaikki matkustajat kuolivat. Läheisen Callen edustalla oleva vanha Portugalin siirtomaa-ajalta peräisin oleva vanhakaupunki linnoituksineen oli kestänyt vuosisatojen ajan monia myllerryksiä. Nyt korkealta kukkulalta saattoi nähdä hirveän näyn, kun kuhiseva vesimassa vyöryi linnoituksen ohi kohti kaupungin keskustaa. Täpötäydet pussit lensivät kymmeniä metrejä hetkessä aiheuttaen matkustajilleen karmean kuoleman. Niin salakavalasti kuin kiehuva hornan kattila oli tuonutkin helvetin paratiisiin, yhtä tunteettomasti se siirtyi takaisin merelle ja sulautui auringon kimallukseen. Se vei mennessään täydenkuunjuhlan juhlivia nuoria, lapsia, vanhuksia ? kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä. Se ei erotellut alkuasukkaita eikä turisteja. Sille kelpasi kaikki inhimillinen ja materiaali.
Kaikki oli hetkessä ohi. Tai ei ollut, sillä alkoi suunnaton murhenäytelmä. Viidakkorumpu pärisi lohdutonta sanomaansa. Sukulaiset, ystävät ja kaikki kynnelle kykenevät saapuivat auttamaan vain todetakseen avuttomuutensa.
Muutamassa tunnissa suurin osa näkyvillä olevista ruumiista koottiin kuorma-autojen lavalle poltettaviksi tai joukkohaudattaviksi. Omaiset suorittivat lohdutonta etsintätyötään.
Puoliltapäivin tuli uusi, mutta vaimeampi aalto. Illan suussa meri näytti rauhoittuneen. Olimme kokoamassa suomalaisia turisteja yhteen joukkokuljetusta varten. Joku huusi: "Se tulee taas. " Alkoi autojen, tuk- tuk:n ja ihmisten yhtäjaksoinen huuto. Joukkohysteria oli valtava. Se oli kaaos. Pakenimme pienellä moottoripyörällä täydellisen sekasorron vallassa olevan massan mukana. Aivan kuin World Trade Centerin tuhoutumista edeltävinä sekunteina otetuissa dokumenteissa. Oli ihmeen kautta pelastuimme liikenteen seasta. Se oli hirveää. Ihmisen pelko kuolemasta. Se ei ollut uusi aalto, vaan säikähtäneen ihmisen väärinarvioitu kuvitelma. Noissa oloissa ymmärrettävä.
Evakuointi oli vaikeaa, sillä osa oli paennut viidakkoon ja palaili sieltä järkyttyneenä takaisin. Viranomaistoiminta oli avutonta tai sitä ei todellisuudessa ollut lainkaan. Poliisilaitos oli tuhoutunut ja jäljellä olevat poliisit istuivat katkenneen palmun alla ja tekivät kuppia. "He ovat shokissa, eivätkä pysty auttamaan": puolusteli eräs heidän uskomatonta käyttäytymistään.
Satojen ulkomaalaisten evakuointi sujui hitaasti, sillä kokoontumispaikkoja ei oltu sovittu etukäteen. Uupuneet osittain shokissa olleet ihmiset raahautuivat vuorotellen hotellista toiseen huhujen perässä. Paikalla oli kaksi täällä asuvaa suomalaista. He, minä ja poikani Kari-Oskari yritimme saada epätoivoisesti maanmiehiämme turvaan, sillä uutta aaltoa pelättiin. Huhut laajenivat ja tulivat hurjemmiksi. Alueen suurimassa hotellissa Corall Gardenissa majaili kuulemamme mukaan ainakin Aurinkomatkojen ihmisiä. Baddegama Roudilla, kahden kilometrin päässä odotti neljä isoa bussia viedäkseen turisteja turvaan lentokentälle. Kuskeilla ei ollut pienintä aavistustakaan missä kuljetettavat olivat. Mukana olevista neljästä sotilaasta ei yksikään puhunut sanaakaan englantia. Saimme puhuttua kuskit mukaamme hotellin luo. Hotellissa oli satoja ihmisiä. Kaikenmaalaisia. Kiersimme pimeillä käytävillä (sähköä ei tietenkään ollut) ja huusimme suomeksi, että kuljetus odottaa ulkopuolella ja kiireesti turvaan. Saimme jostain huoneesta vastauksen nopeasti. "Me emme lähde minnekään, me nukumme nyt". Ja tämä on totta. Suurella koolla ja suurella äänellä on vaikutusta. Piti uhkailla, ennen kuin kahden tunnin työn tuloksena saatiin porukka bussiin, jossa kaksi opasta istuivat tyyriinä etupenkillä. Kun ilmoitimme, että suomalaisia tulee vielä lisää, he totesivat asiakkaansa olevan koossa ja bussin lähtevän nyt. Näin ei ollut. Saimme muutaman Finnmatkalaisen työnnettyä väkisin inisevien oppaiden yli bussiin. Bussit lähtivät aamuyöstä.
Evakuointi kesti lähes 18 tuntia. Menimme hetkeksi levähtämään viidakkojärven rannalle. Kun aamu valkeni, jatkui kaikki entiseen malliin. Hortoilevia suomalaisia löytyi sieltä täältä. Kaikkien matkatoimistojen ryhmistä ja sitten vielä lisäksi omatoimimatkalaiset. Ensin tuli Finnmatkojen bussi. Siellä oli tilaa. Vakuutimme ja vaadimme, että odottavat kunnes haemme läheisestä luostarista loput suomalaiset turvaan. Pettivät ja lähtivät. Kostivatko edellisen yön Aurinkomatkojen oppaille? Tjäreborgin sympaattinen opas lupasi ottaa loput suomalaiset huolimatta siitä, minkä merkkisiä he ovat.
Tiedämme, että rantaan palailee paostaan vielä joitain. Yritämme etsiä heitä ja järjestää heille kuljetuksen. Mustanpörssin kauppa rehottaa jo nyt. Lentokentälle pääsee 500 dollarilla per henkilö. Ei ole henki kallis...
Yhtä odottamatta kuin tuli ensimmäinen aalto, yhtä odottamatta elämme uudessa aallossa.
On tullut surun aalto hymyn maahan
Pentti-Oskari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)